Olen saanut seurata kipukroonikoiden elämää jo useita vuosia monilta näköalapaikoilta. Helppoa heillä ei ole! Parhaillaan moni heistä kohtaa perusterveydenhuollossa voimakasta painetta siihen, että lääkityksiä pitäisi purkaa ja opioidien käyttöä ehdottomasti välttää. Eikä heillä läheskään aina ole toimivaa hoitosuhdetta. Suomessa on kyllä loistavia kivunhoitoon laajasti kouluttautuneita ja kattavasti perehtyneitä erikoislääkäreitä; neurologeja, fysiatreja, anestesialääkäreitä, mutta valitettavasti heitä on yksinkertaisesti aivan liian vähän.
Viime vuosina kroonisesta kivusta on saatu paljon lisää tieteellistä tietoa, mutta samaan aikaan suuren yleisön käsitystä kivunhoidosta hämärtävät keskustelut Yhdysvaltojen opiaattikuolemista, saattohoidon kivunlievityksen ja eutanasian suhteesta ja mindfulnessin hengessä saavutettavasta kivunhallinnasta. Uskaltaako kukaan kohta enää puhua kivun lääkkeellisestä hoidosta, kun keskustelussa mahdutetaan jo samaan lauseeseen kipukroonikot ja narkkarit? Kun lääkkeiden väärinkäyttöä ryhdytään vahvalla moraalisella paatoksella ennaltaehkäisemään, jätetäänkö kipukroonikot huonolle hoidolle?
Onko riittävä kivunhoito ihmisoikeuskysymys? Ainakin kysymys on elämästä ja kuolemasta. Suomessa tehdään noin 700 (vuonna 2015 731) itsemurhaa vuodessa. Niiden taustalla on monia tekijöitä, mutta krooninen kipu on tässä joukossa suurin yksittäinen nimittäjä. Kipupotilas voi päätyä äärimmäiseen ratkaisuun, jos hän jää vaille riittävää hoitoa. Riittävä tarkoittaa hyvää ja pitkäaikaista hoitosuhdetta, jossa pyritään ottamaan käyttöön kaikki mahdolliset lääkkeelliset ja lääkkeettömät keinot. Kipupotilaat oppivat sietämään tietynasteista, jatkuvaakin kipua, mutta eivät ilman asianmukaista, säännöllistä moniammatillista hoitoa, tukea ja seurantaa.
Opioidimyrkytykseen kuoli vuonna 2015 Suomessa 150 ihmistä, joista suurimmalla osalla oli taustallaan huumausainehistoriaa ja sekakäyttöä. Nämä kuolemat eivät liity kipupotilaisiin. Heidän lääkityksensä on asiaan perehtyneen lääkärin hyvässä seurannassa, kuten kuuluukin olla, mikäli potilaalla on opioidilääkitys.
Lääkeriippuvuus on sana, jolla kipukroonikko nyt käytävässä keskustelussa leimataan ja jolla hänen kokemuksensa mitätöidään. Jos et voi lopettaa lääkkeitäsi, olet lääkeriippuvainen. Samalla logiikalla pitäisi tietysti luopua monista muistakin kroonisten sairauksien lääkityksistä.
Kipukroonikolla on vain se rasite, että jostain kummallisesta syystä hänen kuvitellaan hankkivan lääkkeillä perusteetonta hyvää oloa, viihdekäyttävän lääkkeitään, ja että hänen uskotaan kipunsa takia olevan muita alttiimpi kehittämään riippuvuutta lääkkeiden tuottamaan mielihyvään. Näin asia ei ole!
Vuosikymmeniä päihdepsykiatrian ja kipupotilaiden parissa toiminut erikoislääkäri on todennut, että kovista kroonisista kivuista kärsivät ihmiset harvemmin jäävät ”koukkuun” lääkkeisiin, koska nämä potilaat eivät koe euforisia tuntemuksia, eivät liitele todellisuuden rajamailla eivätkä saa psyykkistä mielihyvää lääkkeistään. Kipukroonikko saa lääkkeillä kyllä jossakin määrin helpotusta pahimpaan kipuunsa, mutta kovissa kivuissa ne eivät silti koskaan poista kipua kokonaan. Ja toisaalta lääkitys tuottaa erilaisia hyvinkin epämiellyttävinä koettuja sivuvaikutuksia, joiden takia sen mahdollisimman toimivaksi säätäminen vaatii paljon aikaa, jopa vuosia, taitavan lääkärin ja pitkäjänteisen hoitosuhteen.
Pahasti vaikuttaa siltä, että Suomessa ei riitä kaikille tarvitseville osaavaa lääkäriä, joka voisi huolehtia, että kaikki mahdollinen tehdään kivunlievityksessä. Ja hyvin huolestuttavasti vaikuttaa myös siltä, että seurantaa vaativasta kivunhoidosta ollaan luopumassa. Jos kipukroonikoiden hyvä hoito on resurssikysymys, ja sen vuoksi ajetaan alas toimivat lääkitykset, alkaa olla hätähuudon paikka.
Jokaisella kipupotilaalla tulisi olla oikeus yksilölliseen kivunhoitoon, sekä lääkkeelliseen että lääkkeettömään. Toivottavasti saamme jatkossa kuulla myös kivunhoitoon perehtyneiden erikoislääkäreidemme ja muiden kipuammattilaisten näkemyksiä kipukroonikoiden hyvästä hoidosta.
Sirpa Tahko
Kirjoittaja on psykologi, työnohjaaja ja kipukroonikko. Hän kuuluu Suomen Kivuntutkimusyhdistykseen ja toimii aktiivisesti potilasjärjestöissä.
