Kipu-uupumusta ei ole varsinaisesti määritelty. Kun voimakkaat kivut jatkuvat pitkään tai toistuvat tiheään, ihminen kuitenkin uupuu. Kipukroonikot nukkuvat yleensä huonosti ja kokevat syyllisyyttä toimintakykynsä puutteista ja sosiaalisten suhteidensa köyhtymisestä. Voimavarat vähenevät, ja toivottomuus valtaa helposti mielen. Krooninen kipu ja uupumus lisäävät riskiä sairastua masennukseen ja unihäiriöihin. Erityisesti riski kasvaa, jos ihminen jää yksin, ilman asianmukaista hoitoa ja tukea. Parane pian -toivotukset eivät silloin auta.
Mikäli kipukroonikko pystyy elämään kohtalaisen mielekästä elämää kivuistaan huolimatta, riski sairastua masennukseen pienenee. Välttämätön edellytys elämisen kohtalaiselle mielekkyydelle on kuitenkin, että hoitosuhde, lääkitykset ja psykososiaalinen tuki ovat kunnossa. Kipukroonikoita voidaan auttaa myös monin lääkkeettömin menetelmin. Ja monet näistä menetelmistä perustuvat juuri elämän mielekkyyden kokemisen vahvistamiseen.
Valitettavasti meillä sekoitetaan helposti erilaiset kiputaustat ja -kokemukset keskenään. ”Näin tulet toimeen kroonisen kivun kanssa, 10 vinkkiä” -jutut sopivat toki joillekin niistä runsaasta miljoonasta suomalaisesta, jotka kärsivät kroonisesta kivusta. ”Hyväksy kipu.” ”Tee asioita, joista nautit.” ”Pysy työelämässä.” ”Älä käperry kivun kanssa kotiin.” ”Jos tunnet itsesi masentuneeksi, käänny psykologin puoleen.” Viesti vinkeissä on: ”Kun lakkaa tavoittelemasta parantumista, kivun kanssa voi elää onnellisena.”
Kipu-uupumuksen keskellä harva kuitenkaan tavoittelee epärealistisesti parantumista. Voimakkaiden ja invalidisoivien kipujen kanssa elävien olisi ensin saatava riittävää hallinnan tunnetta niihin kidutuksenomaisiin kokemuksiinsa, joiden kanssa he joutuvat elämään. Vasta sitten he voivat pyrkiä parantamaan elämänlaatuaan. Hallinnan tunnetta ei saavuteta sillä, että jätetään hoitamatta, hoidetaan huonosti tai leimataan lääkeriippuvaiseksi, päinvastoin.
Kun julkisuudessa korostetaan kivunhoidon lääkkeettömyyden ensisijaisuutta ja elämänohjeeksi tarjotaan ”rohkeutta kohdata kipu”, lyödään jo lyötyä kipu-uupunutta. Kun kipukohtaustensa takia peruutuksia ja pettymyksiä toisille tuottavaa kehotetaan pitämään huolta ihmissuhteistaan, syytetään syyllisyyteensä jo sortunutta. Kun uupunutta käsketään hyväksymään kipunsa, mitätöidään itsetuntonsa jo menettänyttä.
Osalle kivun kanssa elävistä kannustavista elämänohjeista on hyötyä. Korkea aika olisi kuitenkin ryhtyä tekemään ero kipupotilaiden ja kivussa kituvien potilaiden välillä. Jälkimmäiset eivät ansaitse kommentteja, joiden mukaan kivun kohtaaminen poistaa kivun ja parantaa elämänlaatua.
Kipukidutukseen uupuu, ja voimattomana uhrina alkaa helposti myös uskoa itse olevansa syyllinen ja ihmisarvoa vailla. Kivusta kituvan potilaan auttajilla taas herää helposti voimattomuuden tunnetta ja pahimmillaan torjuntaa. Siihen suuntaan ylikuormittunut terveydenhuoltojärjestelmämme saattaa myös olla taipumassa.
Toki potilaan kanssa saattaa olla työlästä, kun kipukokemusta ei voi mitata. Mutta asiansa osaava ja empaattisesti kuuleva ammattilainen pystyy kyllä silti tekemään diagnooseja ja etsimään ja kokeilemaan ja kehittämään paremmin auttavia keinoja myös kipu-uupuneille ja kivussa kidutetuille.
Sirpa Tahko
Kirjoittaja on psykologi, työnohjaaja ja kipukroonikko. Hän kuuluu Suomen Kivuntutkimusyhdistykseen ja toimii aktiivisesti potilasjärjestöissä.
