Sirkkelöity sormi jatkaa salamointiaan, hermopinne jättikin jälkeensä viiltävän kivun. Sairastut kolmoishermosäryn kaltaiseen mystiseen ja kivuliaaseen sairauteen. Kolmoishermo sijaitsee kasvoissa, jolloin pääkoppaa jäytää jatkuva hermosärky. Neuropaattisen kivun hoitaminen pois päiviltään ei ole yksinkertaista. Kun ei tiedetä, mikä on vialla, on vaikea korjata syytä, joten on hoidettava seurausta. Seurauksen hoito ei paranna sairautta.
Hermosärky salpaa hengityksen, pelottaa. Kipu on painajaismaista. Ahdistavaa. Lääkäriin! Lääkäri auttaa. Lääkäri määrää lääkettä ja kipu lähtee. Luojan kiitos! Noinhan sen pitäisi mennä. Jokainen kroonisesti kipusairas tietää, että tuo on kaukana todellisuudesta.
Ensin alkuun ei voi tehdä mitään, voimat menevät selviytymiseen. Hengittämiseen. Tehdään liki kuolemaa. Päivät vaihtuvat kalenterissa. Viikot, kuukaudetkin. Kipu ei menekään pois. Elämän pitäisi kuitenkin jatkua. Maailma ei pysähtynytkään, vaikka oma kosmos kiepsahti ympäri.
Kipu alkaa suututtaa. Ärsyttää pahemmin, kuin pitkän matkan lennolla taukoamatta potkiva ja kiljuva taapero, jonka vanhemmat ovat turtuneita pilttinsä käytökseen. Eivät edes yritä saada Iiroa hiljaiseksi. Menee hermot. Stetoskooppityypin määräämät särkylääkkeet vievät hädin tuskin kivulta pahimman terän pois.
Kiukuttaa, tulistuttaa ja ottaa päähän kuninkaallisesti. Sen lähipiiri saa tuta. Väsyttää. Sapettaa, oikeastaan ihan kaikki. Elämä on epäreilua! Kipu jatkuu. Porskuttaa iloisen voimakkaasti menemään. Taukoamatta. Yötä päivää. Vielä seuraavan viikon, kolmenkin. Lekuriin! Valkotakit tietävät kyllä. Uudet lääkkeet. Niiden on pakko auttaa! Huomaat olevasi lääkkeiden takia pahoinvoiva, muisti pätkii, tasapaino viskelee. Aivosumu valtaa elämän maisemat. Eivätkä uudetkaan tropit meinaa auttaa. Apua!?
Alat ymmärtää, etteivät kipulääkkeet ole autuaaksi tekeviä. Särkylääkemainokset ottavat rankasti pattiin. Tekee mieli antaa reipasta asiakaspalautetta, heittää telkkaria kaukosäätimellä. Epätoivo hiipii mieleen, mitä jos tämä jatkuu? Entä jos tämä ei lopu ikinä?
Masennus, alakulo ja pettymys hiipivät taloon. Mikään ei kiinnosta, kukaan ei voi auttaa, värit katoavat. Passiivisuus voittaa aktiivisuuden. Ihan sama minkälainen aurinko olit ennen kipua. Särky varastaa kaiken. Tilannetta ei helpota, kun työkaverit kysyvät: “Tulitko vain käymään työpaikalla vai jäätkö tällä kertaa duuniin?” Tietäisittepä… Se että ylipäätään olet töissä, on jo vaatinut paljon. Revit itsesi sängystä ylös kivuista huolimatta. Olet kenties hypännyt bussista pikaisesti pois kesken matkanteon. Lääkkeiden ja kivun aiheuttama pahoinvointi sai liian usein hissin nousemaan ylös ja vatsan sisältö vaati päästä ulos. Loppumatka seuraavalla bussilla.
Vuosien varrella olen kuullut valtavan määrän erilaisia pomminvarmoja hoitokeinoja puoliammattimaisilta keittiöpsykologeilta sekä tohtori Hömötiaisen ohjelmaa seuranneilta kivuttomilta kaikkien alojen erityisasiantuntijoilta. Kahvipöydässä saat pyytämättä neuvoja, kuinka nitistää kipu. Halua parantua, soita etäparantajalle, käy suolahuoneella, siirry paleoruokavalioon! Ystävät rakkaat, kiitos ihanista ajatuksista! Olen toivonut toivomasta päästyäni, kokeillut kaiken mahdollisen ja mahdottoman. Hyvätkään neuvot eivät aina auta kipuun. Ei, vaikka se keltainen säde on parantanut naapurisi kilpikonnan kummin kaiman syövältä ja zumbakaverisi koiran jalan amputoinnilta, pelastanut mökkivieraiden avioliiton ja siinä ohessa vaihtanut traktoriin renkaat. Kiitän aina, he tarkoittavat vain hyvää, mitä arvostan suuresti. Vinkkien seasta löytyy toisinaan jalokiviä. Avoimin mielin.
Itselläni on ollut ilo, onni ja suuri kunnia olla kiistatta tämän maan parhaiden erikoislääkäreiden potilaana. Olen makustellut apteekin valikoiman läpi, kokeillut hoidot akupunktiosta aivoleikkaukseen sekä kaikkea siltä väliltä. Tietenkin, eihän minulla ole mitään hävittävää! Käännän aina sen viimeisenkin kiven. Senkin jälkeen jatkan uusien kivien etsintää.
Aina kipuja ei saada kuriin. Silloin täytyy ottaa lusikka kauniiseen käteen ja opetella nauttimaan elämän sopasta niillä pelimerkeillä, jotka on jaettu. Jos on saanut sopeutumiskykyä, pärjää kyllä. Mitä nopeammin sopeutuu elämään kivun kanssa, rinnakkain, elämän lusikoiminen maistuu taas herkulle.
Elämää ON kivusta huolimatta. Ja se on kivaa.
Outi Elo
Kirjoittaja on 44 -vuotias vantaalainen nainen, joka sairastaa sekä epätyypillistä- että tyypillistä kolmoishermosärkyä, tekee vapaaehtoistyötä kolmoishermosäryn parissa, on kolmoishermosärky sivuston ylläpitäjä sekä vetää Facebookin vertaistukiryhmää.
Linkkejä:
