Ystävättäreni rintasyöpä löydettiin vähän sen jälkeen, kun hänen aikuistumisen kynnyksellä oleva poikansa oli sairastunut vaikeaan syöpään. Joku tuttavista lohdutti häntä sanomalla, että älä välitä, voisivathan asiat olla vielä pahemmin. Ystävättäreni loukkaantui niin, että sanoi sen tuttavuuden irti.
Lohduttaminen, myötätunto ja osanotto on vaikeaa, useimmille meistä. Etenkin syöpä on vieläkin niin pahankuuloinen sairaus, että siihen on vaikea löytää lohdun sanoja, vaikka haluaisi. Ei ole olemassa sääntöjä tai neuvoja, joita noudattaa. Jokainen sairastunut kokee tilanteen lisäksi vielä omalla tavallaan.
Jaan ystävättäreni tunteet sikäli, että ollessani syöpäsairas pahimmilta tuntui välinpitämättömyyden ohella sairauden vähättely. Kutsun sitä kevytoptimismiksi. ”Kyllä sinä selviät, syöpään on nykyisin niin hyviä hoitoja, kaikki menee varmasti hyvin.”
Kun itse yrittää pitää kasassa sieluaan epätoivon keskellä, lohdutukseksi tarkoitettu optimismi tuntuu vähättelyltä. Ikään kuin kyse olisi vilustumisesta, josta toipuu helposti. Toki ymmärtää, että puhuja tarkoittaa hyvää.
Kevytoptimismia on myös vedota tilastoihin, joiden mukaan suuri enemmistö selviää. Niin, mutta kun tilasto on meidät syöpään sairastuneet jo kerran pettänyt. Kaksi kolmesta ei sairastu syöpään, ei vaikka kaikki syövät otetaan mukaan. Tilastot ovat numeroita, minä en.
Minua ovat sairauden pahimmissa vaiheissa eniten auttaneet ystävät ja sukulaiset, jotka ovat uskaltaneet pysähtyä rauhassa kuuntelemaan. Eivät ole kauhistelleet, eivät vähätelleet, vaan olleet läsnä, omana itsenään. Jaksaneet kuunnella, kestäneet epätoivon kyyneleet ja monet marinat.
On kaksi sanaa, joilla minusta on hyvä aloittaa. Kysyy vain: kuinka voit?
Leena Mallat
Kirjoittaja on Viva-lehden toimittaja, joka on sairastanut rintasyövän ja lymfooman.
