Katselin joku aika sitten dokumenttia marsalkka Mannerheimin vierailusta Saksaan Hitlerin syntymäpäiville. Mukana ollut kuvaaja kertoi miten lentokoneesta laskeutumista ei saanut kuvata, koska Mannerheimin joutui kipeän jalkansa vuoksi tulemaan lentokoneen portaat varovasti alas askel kerrallaan eikä halunnut tullut kuvatuksi vanhana miehenä. Kunniakomppanian tarkastuksen ajaksi kävelykeppi siirtyi adjutantin kannettavaksi.
Ystävätär on kertonut äidistään, joka kieltäytyi turvautumasta kävelykeppiin, vaikka olisi sitä tarvinnut koska ei mielestään ollut mikään kävelykeppiä tarvitseva vanhus. Sittemmin kaatumiset pakottivat siirtymään rollaattorin käyttäjäksi.
Muistelen lukeneen vuosia sitten entisestä missistä, joka ei suostunut käyttämään silmälaseja, vaikka aikuisnäkö sitä olisi vaatinut, vaan esimerkiksi luki lehden pöydän vieressä seisoen, kirkkaan lampun alla.
Mannerheimin käytöksessä oli varmaan kyse halusta osoittaa, että hän oli terve ylipäällikkö. Todennäköisesti kyse oli kuitenkin myös turhamaisuudesta kuten ystävättären äidillä ja entisellä missilläkin. Kävelykepit, rollaattorit, lääkeannostelijat ja pyörillä vedettävät ostoskorit yhdistetään vanhuuteen, joka koetaan kielteiseksi. Silmälasit ovat jo vapautuneet vanhusleimasta, ne voivat olla jo tyylin mukaan vaihdettava asuste.
Ikääntymisen pelkoon ratkaisu ei ole apuvälineiden välttäminen, sillä pahimmassa tapauksessa käy kuten ystävättären äidille, kaatumiset vahingoittavat kroppaa niin pahasti, että menettää liikuntakykynsä kaatuilujen seurauksena lähes kokonaan.
Toivon, että erilaiset desingerit ja yrittäjät eivät unohda meitä kremppaisia ja hauraita, vanhenevia ja huonosti kulkevia, vaan suunnittelisivat ja valmistuttaisivat meille toimivia ja kestäviä, mutta myös kauniita ja persoonallisia apuvälineitä. Markkinoita ainakin on, koko ajan enemmän, suuri osa Eurooppaa ja Pohjois-Amerikkaa, Japani. Silloin kynnys käyttää niitä madaltuisi.
Yksi ystävättäristä on hankkinut kävelynsä tueksi pari eriväristä, kaunista keppiä, joita voi käyttää mielialan ja vaatetuksen mukaan. Lapsenlapset kuulemma pitävät erityisesti iloisenvärisestä kukkakuvioisesta. Samalla aina tyylikkäästi pukeutuva ystävätär vahvistaa positiivista mielikuvaa vanhuudesta. Kremppaava polvi ei estä teatterissa käyntejä, vierailuja eikä matkoja, vaikka vaikuttaakin reittivalintoihin kun kaikkialle ei enää voi mennä.
Kaikki on suhteellista. Toistaiseksi en ole tavannut yhtään ihmistä, joka olisi väittänyt, että automaattivaihteinen auto on ”vanhusauto”, enempi on hyrrätty tyytyväisenä ajamisen helppoutta.
Leena Mallat
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva toimittaja, joka on sairastunut rintasyöpään, lymfoomaan ja eteisvärinään.
