Eteisvärinän eli flimmerin vuoksi olen joutunut turvautumaan päivystykseen vähän väliä. Syytä on etsitty, ovatko voimakkaat syöpähoidot vaurioittaneet sydäntä, lisäävätkö työpaikan myllerrykset ja väen vähennykset entisestään stressiä?
Sydän ei odottele, että syy selvää, vaan hyppii pois rytmistä. Tunnistan flimmerin, ja monen päivystyskäynnin jälkeen osaan jo varautua myös sairaalan lähtöön.
Siellä menee tunteja, viimeksi 14, siitä suurin osa odottamista. Odotetaan, että lääkäri ehtii, odotetaan, että verikokeiden tulokset valmistuvat, odotetaan, että lääkkeet vaikuttavat, odotetaan taas, että lääkäri tulee. Jos on turvauduttava sähköön, joudutaan ehkä odottamaan, että viimeisestä aterioinnista on riittävästi aikaa ja odotetaan taas, että lääkäri ehtii paikalle. Flimmeripotilas ei ole yleensä välittömässä kuolemanvaarassa ja aikaa rytmin palauttamiseen on tuntimittarilla. Ymmärrettävästi hoitohenkilökunta priorisoi potilaat jos on ruuhkaa.
Puen sairaalamatkaa varten pitkät trikoot, vedän niiden päälle verrarit ja lämpöiset sukat. Voin joutua viileään huoneeseen ainoana peittona lakana ja silloin tulee herkästi kylmä. Nilkat on jätettävä vapaaksi, koska niihin kiinnitetään sydänfilmin anturit. Ei siis sukkahousuja. Kassiin mukaan tossut, lukemista, puhelin ja taskulamppu jos on yö. Henkilökortti ja sen verran rahaa mukaan, että pääsee taksilla kotiin, mutta ei muita arvotavaroita.
Yläosasta ei tarvitse huolehtia, sillä sairaalapaita puetutetaan joka tapauksessa, jotta kroppaan saadaan kiinnitettyä muut lätkät sydänfilmiä varten. Käteen laitetaan tippa tippumaan, jonka jälkeen on kiinni tippapullossa ja seurantalaiteissa, joten vessaan meno tarkoittaa töpöttelyä tippatelineen kanssa ja niin että seurantalaiteen johto roikkuu rinnasta. On siis turha monimutkaistaa vessakäyntiä napeilla ja vetoketjuilla. Siis siksi verrarit ja helposti jalkaan työnnettävät tossut.
Päivystyksessä ollaan periaatteessa lyhyt aika, joten siellä ei ole lukuvaloja eikä yöpöytiä. Yökäynneillä taskulamppu auttaa lukemaan muita häiritsemättä. Lukemista tarvitsen, koska tiedän, ettei sydämeni taatusti palaudu oikeaan rytmiin, jos ahdistun huolesta ja odottamisesta tai en pysty nukahtamaan. On hyvä saada huolet hetkeksi unohtumaan. Lukemisen pitää olla jotain helppoa ja mukavaa, ei kauhudekkareita. Ei, vaan Agatha Christietä tai aikakauslehtiä Madeleinen vauvan ristiäisjuttuineen.
Leena Mallat
Kirjoittaja on Viva-lehden toimittaja, joka on sairastanut rintasyövän ja lymfooman.
