Ennen muinoin ei mietitty organisaatioita, eikä ihmetelty vanhusten sijoittamista – moni henkäisi viimeisen kerran kotonaan. Koti oli koko perhepiiri, jossa vanhimmat toimivat lastenvahtina, mummut ja papat kiersivät talosta taloon ja lääkäri kävi harvoin.
Nykyisin vanhempien, mummujen ja pappojen hoito on riesa, joka mielellään ulkoistetaan paikkaan, joka tarjoaa perushoidon edullisimmin. Toki omasta kokemuksesta tiedän ettei työssäkäyvä voi jättää muistisairasta isoisää päiväksi yksin. Vanhainkodit ovat nyt palvelutaloja, joiden palveluyksiköt on tarkkaan hinnoiteltu ja lasku tulee kaikesta. Puitteet ovat viihtyisät, mutta se tärkein puuttuu: ihminen lohduttamassa, pitämässä kädestä, kuuntelemassa ties monettako kertaa samaa tarinaa. On surullista katsoa vanhuksen kuihtuvan, menettävän elämänhalunsa pääosin siksi että kukaan ei tule. Edelleenkään en syyllistä ketään laiminlyönneistä, samat ovat huonommuudentunteet ja hätä koettuina itse.
Olemme mummuja ja pappoja ennen kuin ehdimme tunnistaa itsessämme ikääntymisen ensioireet.
On ehdotettu mm. sitä, että vanhusten hoitopaikkaan pitäisi olla samanlainen lailla säädetty oikeus kuin lasten hoitopaikkaan. Kuitenkaan kylmät laskelmat tarvittavista neliöistä, kaloreista ja viriketoiminnasta eivät mitenkään mittaa toiminnan laatua. Ihmisiä ja läsnäoloa tarvitsee niin lapsi kuin vanhuskin. Inhimillinen lämpö ja kosketus ovat korvaamattoman arvokkaita. Niiden avulla voisimme viestiä aidosta huolenpidosta. Kun omat sukulaiset ovat kaukana, ainoat kontaktit ovat henkilökuntaan.
Itse olen menettänyt vanhempani suhteellisen varhain, äitini toukokuussa 1982 ollessani 30-vuotias ja isäni heinäkuussa 2003. Molemmat kuolivat kotonaan, vaikka vaikeat sairaudet olivat tehneet sairaalahoidonkin tutuksi. Siitä olen kiitollinen vielä tänäänkin. Itse olen ollut niin potilaan kuin sängyn vieressä istuvankin roolissa. Olen ymmärtänyt, että juuri omaiset haluavat vielä kerran kokeilla jotain hoitoa, ei niinkään potilaan kuin itsensä vuoksi. Viimeinen hyvästijättö on vaikea pala ja sitä haluaa lykätä. Vanhempamme ovat tehneet niin paljon meidän hyväksemme, että nyt olisi aika siirtyä puheista tekoihin ja kiittää heitä luomalla heille viimeisten vuosien tai vuosikymmenten ajaksi kodinomainen hoitopaikka, jossa olisi korvia toiveille ja kosketusta ihon ikävään niille joille se on enää ainoa yhteys elämään. Vuodet vierivät nopeasti, pian olemme itse kokemassa päätöstemme tuloksia.
Ihminen tarvitsee ihmistä – ollakseen ihminen.
”sillä katoamisen ja kuolemankin varjon alla
täyttää sydämeni kiitollisuus:
olen saanut olla ihminen.”
(Loppusäkeet Raili Malmbergin runosta Ylistyslaulu elämälle.)
Mervi Räihä
Kirjoittaja on sairastanut Parkinsonin tautia kohta 20 vuotta.
Kuva: Arja Pasila
