Kun kuolema erottaa, jää orpo olo, kuka lähtijä sitten olikin. Jäähyväisiin liittyy paljon itsekkyyttä, suru on usein itsekästä – lähti ja jätti minut tänne. Vaikka kyseessä olisi pitkään poispääsyä odottanut lähtövalmis ikäihminen tai parantumattomasti ja vakavasti sairas. Sitä kohtuuttomammalta tuntuu lapsen tai nuoren kuolema, oli syy onnettomuus tai sairaus. Kuolema oman käden kautta jättää omaiset ja muut läheiset ikuisiksi ajoiksi kyselemään, olisiko voinut sen estää. Vaikka kuolema on lopullinen lähtijälle, vasta silloin alkaa todella pohtia omaa suhdettaan häneen, vaikka se onkin myöhäistä.
Oma sairaus vie ajatukset usein kuolemaan ja aikaan sitä ennen. Nyt tämä asia tuli mieleen kahden kulttuuritapahtuman yhteydessä – toinen oli elokuva Puhdistus ja toinen näytelmä Grace ja Glorie. Niissä molemmissa kuoleman kyytityttöinä toimivat naiset. Näytelmän teki uskomattoman todeksi kahden naisen vuoropuhelu, yli 80-vuotiaan Eila Roineen ja miniänsä Teija Auvisen. Välillä yleisö ei rohjennut hengittää.
Vanhusta saattohoitamaan tullut, poikansa kuolemalle menettänyt bisnesnainen sai huomata osien vaihtuvan, hän oli saatettavana takaisin elämään. ”Sinua ja poikaasi yhdisti elämä, ei kuolema”. Kuolema on luonnollinen jatko elämälle, ei siinä mitään draamaa ole.
Ehkä se pelottavin asia kuolemassa on, että tuntee elämänsä valuneen ohi. Se jäi elämättä. Tai suhteessa johonkin toiseen ihmiseen jäi jotakin kesken. Ehkä jäi sanomatta: olet tärkeä minulle. Tämä johtaa joskus siihen, ettei millään haluaisi päästää toista lähtemään, vaan pitkittää sitä ja vaatii lääkäreiltä ihmettä. Sairaalaympäristö ei tarjoa useinkaan sitä yksityisyyttä, jonka tilanne vaatisi.
Molemmat vanhempani kuolivat kotona, läsnä en voinut olla, koska asuin kaukana eikä sydäninfarkti varoita. Olen iloinen, ettei heidän tarvinnut olla sairaalassa, kun lähdön aika tuli. Kuitenkin luotan, uskon siihen, että myös sairaalassa on mahdollista kokea arvokas ja ihmistä kunnioittava lähtö. Appivanhempani kuolivat yli 90-vuotiaina arvokkaasti sairaalassa. Elämänpolku vain päättyi.
Olen hyvin lyhyessä ajassa menettänyt yhdeksän minulle tärkeää ihmistä, parikymppisestä yli 90-vuotiaaseen. Kaipaus on aina läsnä, olen kyllä vihapäissäni puinut nyrkkiä syytellen yläkerran äijää. Siitä ei ole tullut helpotusta. On vain kaksi asiaa, joihin ei voi vaikuttaa: syntymä ja kuolema. On mahdollista vaikuttaa siihen, mitä siinä välillä tapahtuu. Asenne ratkaisee.
Mieluista nähdä sinut
ehkä myös tulla nähdyksi
– kauniistihan me molemmat vanhenemme
eikö totta.
(Kyllikki Villa, kokoelmasta Ei eilistä, ei huomista)
Mervi Räihä
Kirjoittaja on sairastanut Parkinsonin tautia kohta 20 vuotta.
Kuva: Arja Pasila
