Potilaan näkökulmasta on hämmentävää, että lääketieteen soveltaminen vaikuttaa joskus varsin vaihtelevalta. Yhdessä maassa vallitseva käytäntö voi toisessa olla hyvin arveluttava. Ja onpa samassakin maassa samana aikana melko lailla eri tavalla ajattelevia ja toimivia lääkäreitä. Kysykää vaikka kipupotilailta.
Toinen asia sitten on, etteivät kaikki potilaat hyödy samoista hoitokeinoista. Kipu on hyvin yksilöllistä, ja siksi sen hoidossa pitäisi ensisijaisesti soveltaa hyötynäkökulmaa. Yhdellä oikealla linjauksella voidaan auttaa vain niitä, joille sen mukaiset keinot ovat sopivia. Muut joutuvat etsimään oman kipunsa suhteen toimivaa hoitopaikkaa tai odottamaan, kunnes linjaukset taas muuttuvat.
Kipukokemukseen vaikuttavat monet psyykkiset, biologiset ja sosiaaliset tekijät. Kipu onkin biopsykososiaalinen kokonaisuus ja siksi aina täysin yksilöllinen kokemus. Minun kipuni on erilainen kuin sinun kipusi. Ei niitä voi edes verrata keskenään. Voimme kyllä kuvata kipua sanallisesti ja numeerisestikin, mutta joudumme suhteuttamaan kivun aina omaan kokemukseemme.
Useat aivoalueet osallistuvat kivun havaitsemiseen ja käsittelyyn. Kipuaistimus syntyy eri aivoalueiden yhteistoimintana. Tutkijat ovat havainneet, että akuutissa kivussa eri aivoalueet aktivoituvat eri tavoin kuin pitkäkestoisessa eli kroonisessa kivussa. On myös havaittu yksilöllisiä eroja aivoalueiden aktivoitumisessa. Tämäkin tekee kivusta yksilöllistä.
Kipu on aistimuksena aina epämiellyttävä, koska sen alkuperäisenä tehtävänä on ollut varoittaa meitä mahdollisesta elimistöä uhkaavasta vaarasta. Kuinka epämiellyttävänä kivun koemme, riippuu muun muassa taustastamme, persoonastamme, kipuhistoriastamme, kivun seuraamuksista, sosiaalisesta verkostostamme sekä yleisestä elämäntilanteestamme. Kivun voimakkuus riippuu myös sen aiheuttajasta.
Kroonisella kivulla on usein erilaisia seuralaisia: univaikeuksia, ahdistuneisuutta, masennusta, parisuhdeongelmia, talousvaikeuksia. Ja kognitiivisia vajeita, jotka voivat ilmetä tarkkaavuuden pulmina, oppimis- ja muistivaikeuksina, päätöksenteon hitautena tai ajattelun tahmeutena.
Kroonista kipua hoidetaan sekä lääkkeellisin että lääkkeettömin menetelmin. Oleellista on, että kipukroonikko saa asianmukaista hoitoa, jossa ymmärretään keinojen moninaisuus. Kipukroonikon tilannetta helpottaa, jos hän heti tutkimusten alkaessa kokee tulevansa kuulluksi ja ymmärretyksi. Silloin hän uskaltaa luottaa siihen, että terveydenhuollon ammattilainen myös pyrkii häntä kaikin tavoin auttamaan.
Kaikkia kivun pitkittymiseen liittyviä mekanismeja ei tunneta, mutta se tiedetään, että mekanismit ovat varsin yksilöllisiä ja siitä johtuen tarvitaan myös yksilöllisesti räätälöityä hoitoa. Pelkästään yksi oikea linja sopii kivunhoitoon erityisen huonosti.
Yksilöllisessä kivunhoidossa tulisi arvioida aina erilaisten hoitojen ja lääkitysten hyödyt ja haitat, kun etsitään tehokkainta ja toimivinta lähestymistapaa. Jos hoitosuhteen edellytykseksi asetetaan esimerkiksi, että nykyinen opioidilääkitys on ensin kokonaan purettava eikä lääkityksen muutoksista sitä ennen voida edes keskustella, ei siinä kovin yksilöllisestä hyötyarvioinnista voi puhua. Tällaista monet kipupotilaat kuitenkin ovat viime aikoina kohdanneet.
Näiden viestien pohjalta keskustelin asiasta A-klinikka Oy:n toimitusjohtajan, johtavan ylilääkärin Kaarlo Simojoen kanssa. Hänen näkemyksensä on, ettei pitkäaikainen opioidilääkitys pääsääntöisesti ole ongelma, kun kipupotilas siitä hyötyy, jos se ei muuten muodostu ongelmaksi hänelle tai läheisille. Simojoen mukaan oleellista on, että määrät ovat asianmukaisia ja että hoitava taho pysyy samana ja seuranta säännöllisenä. Siten mahdollisiin ongelmiin päästään vaikuttamaan yhdessä potilaan kanssa varhaisessa vaiheessa ennen niiden pahenemista.
Kipupotilas tarvitsee sellaista yksilöllistä hoitoa, josta hän hyötyjen ja haittojen summana eniten saa apua.
Sirpa Tahko
Kirjoittaja on psykologi, työnohjaaja ja kipukroonikko. Hän kuuluu Suomen Kivuntutkimusyhdistykseen ja toimii aktiivisesti potilasjärjestöissä.
