Julkisten terveyspalvelujen uudistushuumassa poliitikot puhuvat palveluntarjoajien kilpailuttamisesta ikään kuin se olisi jotain uutta ja kilpailutettavissa hinnalla. Potilaat ovat aiemminkin osanneet kilpailuttamisen. Kun on sairas, tarvitsee lääkärin - ja mieluummin oikein hyvän lääkärin. Ei sillä niin väliä, minkä firman logo ovella on, kunhan oikeaa osaamista löytyy.
1980-luvulla, kun työterveyshuolto ei ollut pienyrityksille vielä pakollista, sairastuin tavallista ankarampaan keuhkoputkentulehdukseen. Toimiston lähelle oli hiljattain tullut uusi, pieni lääkäriasema. Siellä oli nuorehko, ujonpuoleinen, mutta huolellinen ja hyvin ystävällinen lääkäri, joka hoiti minut hyvin. Niinpä keksin, että olisipa hyvä, jos myös firman työntekijöitä hoidettaisiin näin hyvin. Poissaolotkin lyhenisivät. Jo seuraavalla viikolla teinkin yritykselle sopimuksen työterveyshuollosta. En kilpailuttanut firmaa. Valitsin yritykselle työterveyslääkärin, firmasta viis.
Mitenkähän sitten valinnanvapaus ja hoitovastuu sovitetaan? Markkinaehtoisessa mallissa on tarkoitus hoitaa mahdollisimman pienin kustannuksin mahdollisimman paljon potilaita, jotta tuloslaskelmassa jäisi jotain viivan alle. Sote-asemille toivotaan siis vain terveitä, kuntoilevia, hyvinvoivia ihmisiä, jotka sairastuvat korkeintaan flunssaan tai heinänuhaan. Jos tulot jaetaan hoidettujen potilaiden pääluvun mukaan, kuka huolii vanhat ja monioireiset harvinaissairaat? Samaa lippalakkia ei voi sovittaa omenalle ja melonille.
Musiikkitalon konserttiväliajalla on mukava tavata tuttuja. Yhtenä päivänä samassa pöydässä istuneessa lääkäriseurueessa oli mies, joka vaatimattomasti kertoi olevansa ”ihan tavallinen terveyskeskuslääkäri”. Siihen hänen kollegansa tokaisi: ”Et nyt ihan tavallinen, tässä maassa kukaan ei tiedä siitä syndroomasta niin paljon kuin sinä.” Hänen lapsellaan on tämä ultraharvinainen sairaus, joten luonnollisesti hän on hankkinut kaiken saatavissa olevan tiedon ja käynyt myös alan konferensseissa. Hän onkin oikeastaan erikoislääketieteen yleislääkäri.
Kuinkahan paljon vaikka vain Helsingistä löytyisi ”ihan tavallisia terveyskeskuslääkäreitä”, jotka jostain syystä ovat paneutuneet jonkin vähän epätavallisemman taudin hoitoon? Joku oman tai läheisensä sairauden vuoksi, joku silkasta älyllisestä uteliaisuudesta ja joku siksi, että on hankalahoitoisen potilaansa kanssa joutunut kantapään kautta oppimaan. Syntyisi tuottavuusloikan ennätystulos, jos harvinaisen taudin selvittelyyn käytetty aika ja vaiva voisi skaalautua hyödyksi useammille. Vaikkapa niin, että terveysasemaa kilpailuttaessaan potilas voisi hakeutua omaan harvinaissairauteensa perehtyneen yleislääkärin potilaaksi. Valtava määrä lääkäri-potilasaikaa saataisiin parempaan käyttöön, kun vastaanottoaika voitaisiin käyttää kulloinkin ajankohtaisen vaivan hoitamiseen – eikä aika kuluisi siihen, että potilas parhaansa mukaan selostaa harvinaisen perustautinsa olemusta lääkärille. Selostaa kun on pakko, jotta lääkäri tietäisi esimerkiksi mitkä oireet mahdollisesti liittyvät siihen harvinaiseen perussairauteen ja mitkä ovat uusia. Joskus voi käydä jopa niin, että anamneesitietojen selvittämiseen kului niin paljon aikaa, että lääkäri sanoi: ”Vastaanottoaika loppui jo viisi minuuttia sitten.” Ja varsinainen tulosyy jäi hoitamatta.
Eihän tämä tietenkään onnistuisi, pilkuntarkka suomalaisbyrokratia epäilemättä estää uusien ajatusten kokeilun. Markkinavoimista voisi olla tässä apua. Jos kilpailutilanteessa omenien lisäksi palveluntarjoajan on hoidettava myös hankalanmalliset melonit, joku voi huomata, että jo olevia resursseja voi käyttää tehokkaammin.
Saattaa myös olla, että jostain ”ihan tavallisesta terveyskeskuslääkäristä” olisi kiinnostavaa vaihtelua toimia puoli päivää viikossa – tai tarvittaessa – tiettyä harvinaissairautta sairastavien yleislääkärinä. Videovastaanotot ja sähköposti olisivat hyviä työkaluja, laboratoriot ja röntgenit voisi ottaa lähimmässä pisteessä.
Vanhukset ja lapsiperheet ehkä haluavat terveyskeskuspalvelut mahdollisimman läheltä kotiaan tai ainakin hyvin liikenneyhteyksien päästä. Meille harvinaissairaille terveyspalvelun valintaperuste on erilainen, mutta yksinkertainen: menemme ihan mihin tahansa ja käytämme mielellämme sähköisiäkin kanavia, kunhan tavoitamme lääkärin, joka tietää edes vähän taudistamme ja on edes joskus kuullut lääkkeistä, joita joudumme käyttämään.
Yleislääkäreiden erityisosaamisen hyödyntämiseen ei tarvittaisi edes rakettitiedettä. Ehkäpä riittäisi vain näppärä ohjelmisto, jonne lääkärit voisivat kirjautua ja kertoa jollain tavalla erityisosaamisestaan. Eihän se heistä erikoislääkäreitä tekisi, mutta harvinaisen hyviä yleislääkäreitä harvinaissairaille. Harvinaissairaat kun tarvitsevat myös yleislääkäreitä ihan tavallisten tautien hoitoon.
Satu Salonen
Kirjoittaja on kolumnisti ja tietokirjailija sekä Suomen Ultraharvinaiset ry:n puheenjohtaja.
satusalonen.fi
ultraharvinaiset.fi
Lue myös nämä Satu Salosen kirjoitukset:
Ettehän te nyt mikään hullu ole!
Potilas putoaa mustaan aukkoon
eTerveys, viivakoodi ja paperipyyhe
