Hoitotahtoa tekemätöntä voi verrata ihmiseen, joka jättää asuntonsa muuttosiivouksen tekemättä – tietäen että ikävimmät työt joutuu tekemään hänen lapsensa, puolisonsa tai rakkaimpansa.
Marraskuu on hyvä synkistelykuukausi – vainajien muistopäivän ja Tuomiosunnuntain välillä sääkin suosii kuolemanajatuksia. Ei, en suinkaan ole yhtään kuolemaa tekemässä. Hoitotahtoa ja elämän loppuvaiheita pitääkin vähän ajatella silloin, kun on hyvissä voimissa. Todennäköistä onkin, että siinä vaiheessa kun asia ajankohtaistuu, ei enää jaksa tai ei ymmärrä.
Kaikista moitteista huolimatta terveydenhuoltojärjestelmämme on onnistunut siirtämään vaikeasti sairaiden poistumista vuosilla. Silti kuolleisuusprosentti on edelleen täydet sata. Suurin muutos on tapahtunut loppusuoran määrässä ja laadussa. Jos kuolema putkahtaa puheenaiheeksi, eniten pelottaa pitkä loppusuora dementian hämärissä.
Näin kuudenkympin ja kuoleman välillä moni ystäväni suree vanhempiaan, jotka eivät enää tunnista edes omia lapsiaan. Haluaisin säästää omia lapsiani tuolta kivulta. Parasta olisikin, jos dementian edetessä keskivaikeaa vaikeammaksi, voisi hoitotahdossaan toivoa eutanasiaa. Mutta kun se ei ole mahdollista, on loppusuoraa lyhennettävä laillisin keinoin eli hoidosta kieltäytymällä sopivan ajan koittaessa. Koska vaikeasti muistisairas ei enää ole oikeustoimikelpoinenkaan, on tämä tehtävä etukäteen valtuuttamalla joku tekemään hoidosta kieltäytymispäätöksen. Se on jo vähän monimutkaisempi toimi, johon on sitoutettava sekä perhe, ehkä lääkäri ja joskus myös asianajaja.
Kun kysyy hoitotahdosta, kaikki ovat yhtä mieltä, että ehdottomasti sellainen pitäisi tehdä. Jotenkin sitä vaan ei saa aikaiseksi. Eikä se kovin helppoa olekaan. Netissä on valmiita hoitotahtomalleja (Terveyskirjasto: Hoitotahto – käytännön ohjeita ja THL:n hoitotestamenttilomake). THL:n hoitotahto on yksi selkeä mutta yksioikoinen malli. Johonkin malliin voi olla lisätty elvytyskielto. Enhän minä vielä nyt halua elvytyskieltoa. Jos nyt satun saamaan vaikka sydäninfarktin, toki saa pillit vonkuen viedä Meikkuun. Luotan siihen, että he siellä tietävät minua paremmin, kuinka tulisi toimia. Ja eiköhän siinä ole niin kiire, ettei paljon ehditä papereita plarata.
Kun elvytyskielto todennäköisesti joskus tulevaisuudessa on tarpeellinen, en enää ymmärrä sitä itse tehdä. Kukaan äiti eikä varmaan isäkään halua panna lapsiaan niin ikävien päätösten toteuttajaksi. Valmiissa malleissa näyttäisi olevan perusolettama, että jonkin massiivisen infarktin saanut pannaan letkuruokintaan ja hengityskoneeseen vuosikausiksi. Joskus harvoin toki niinkin käy. Mutta luultavasti ensihoitohenkilökunta on jo kytkenyt letkut ennen kuin ehtii kyselemään, olisiko potilaan piironginlaatikossa ollut hoitotahtoa valmiina.
Tavallisin ja myös tärkein tarve hoitotahdolle ja siihen liittyen edunvalvontavaltuutukselle (kuka valopää byrokraatti onkaan keksinyt näin vaikeaselkoisen termin) on muistisairaus. Siihen sairastuu vuosittain 13 000 ihmistä. Siis paljon, paljon enemmän kuin sairaaloiden tehohoito-osastolla on keinotekoisesti hengissä pidettäviä.
Kun googlettaa life coach, tulee miljoonia osumia. Suomenkielelläkin elämäntapavalmennuksesta tulee yli 10 000 osumaa. Englanniksi death coach on tutumpi, suomeksi kuolemantapavalmentajalla ei löydy mitään. Eipä kai sellaisia tarvitakaan, vaikka hoitotahdon tekeminen on kirjoitettua merkkimäärää isompi hanke. Siinä joutuu käymään läpi isoja tunteita, pelkoja, muistoja isovanhempien tai omien vanhempien loppuhetkistä. Ehkä juuri sen vuoksi hoitotahdon kirjoittamista haluaa lykätä tuonnemmaksi.
Satu Salonen
Kirjoittaja on sairaan hyvä potilas ja tietokirjailija, joka asuu osan vuodesta Kittilässä.
