Näin minulle sanoi astmaani hoitanut professori, kun kerroin päätyneeni päivystävän psykiatrin konsultaatioon. Hän oli puolivuosittaisella kontrollikäynnillä todennut, että "nyt tarvitaan neurologia – mieluummin oikein hyvää neurologia", ja lähettänyt minut neurologille. Tästä on aikaa liki 20 vuotta.
Silloin toinen silmä oli lähes sokeana ja päätä oli särkenyt rajusti jo pari viikkoa. Magneettikuvassakin oli näkynyt pullistunut näköhermo ja muutakin signaalikirkastumaa. Vielä tänäkään päivänä minulle ei ole selvinnyt, miksi päivystävä neurologi oli päätynyt siihen, että päässä on tosiaan vikaa – ja tilasi paikalle päivystävän psykiatrin. Olin sanonut, etten joutaisi täällä roikkumaan. Pitää lähteä ensi viikolla käymään Singaporessa, Kuala Lumpurissa ja Hongkongissa. Ja tulla sieltä Bangkokin kautta takaisin. Ehkä se oli kuulostanut liian vauhdikkaalta.
Epikriisissä lukee, "Ei sairaudentuntoa. Potilas hymyilee." Sairaudentunnon puutteella hän lienee tarkoittanut sitä, että en ollut hoksannut olevani hullu. Päätä vain oli särkenyt jo pitkään. Neurologin mielestä näköhermon tulehdukseen ei kuulu päänsärky. Joten pääni ei siis ollut kipeä. En siis saanut siihen särkylääkettä. Ja hymyillä ei saa.
Totta kai olin hätääntynyt. Parin viikon työt olivat rästissä. Olihan sairauslomaa kirjoitettu, mutta yrittäjä ei voi jäädä saikulle. Ratkaiseva virhe oli siinä, että sanoin käyneeni satunnaisesti jo muutaman vuoden ajan analyyttisessa psykoterapiassa.
Oli käynyt niin, että lentopelko tuli yllättäen elämääni. Siihen tarvittiin vain yksi pomppuinen ja rytisevä turbulenssilento. Niihin aikoihin jouduin lentämään lähes viikoittain. Koska en voinut lopettaa lentämistä, piti hoitaa lentopelko pois häiritsemästä. Taitava psykiatri selätti pelon jo muutaman käynnin jälkeen. Päätin saman tien tuulettaa muutkin kaappini luurangot ja panostaa työssä jaksamiseen. Edelleen olen sitä mieltä, että psykoterapia oli elämäni ehkä tuottavin investointi. Se vain olisi pitänyt ymmärtää pitää salassa. Olin katsonut Woody Allenin elokuvia ja kuvittelin, että pätevä psykoanalyytikko on miltei statussymboli. Vaan ei Suomessa.
Asia eteni niin, että kun olin ylittänyt jonkin minulle näkymättömän rajan, minusta tuli joku muu. Kun kysyttiin allergioita, sanoin olevani allerginen ananakselle. Minulle sanottiin, ettei kukaan ole allerginen ananakselle. Ja tuotiin ananasmehua.
Kun erinäisten mutkien jälkeen vihdoin pääsin osastolle kortisonitiputukseen, toisena päivänä tiputuksen alkaessa sanoin, että nyt kyllä sattuu vähän. Minulle vastattiin: "Ei tämä satu." Sattui entistä enemmän, soitin kelloa. Hoitaja kävi oven suusta huikkaamassa: "Ei sulla oo mitään hätää. Älä soita sitä kelloa." Ja paiskasi oven kiinni. Kun ranteessa oli jo kananmunan kokoinen patti, lähdin tippatelineen kanssa liikkeelle. Onneksi vastaan tuli yksi ystävällismielinen hoitaja, joka sanoi: "Herranjestas, täähän menee kudokseen."
Monta muutakin ihmeellistä asiaa ehdin kokea sen lyhyen jakson aikana, kun minulla oli hullun paperit. Elämänkoulun mestariluokka.
Kahdessakymmenessä vuodessa aivotutkimus on edennyt lääketieteen osa-alueista ehkä kaikkein nopeimmin. Uusilla kuvantamistekniikoilla näemme pään sisään entistä tarkemmin. Mielen ja aivojen rajapinta on osoittautunut aiemmin luultua huokoisemmaksi. Somaattiset sairaudet diabeteksesta sydäninfarktiin vaikuttavat niin kognitioon kuin mielialaankin. Entä autismi, ADHD… Mielessä vaiko aivoissa? Mielen sairauden aiheuttajana voi olla tulehdus aivoissa. Lääkkeen sivuvaikutuksena voi tulla harhoja. Mitä enemmän tiedetään, sitä enemmän rajapinta hämärtyy.
Neurologia erkaantui psykiatriasta vasta yksi sukupolvi sitten, vuonna 1963. Sitä ennen erikoistuttiin hermo- ja mielitautien erikoislääkäriksi. Neurologian potilaiden tuloa yleisiin sairaaloihin vastustettiin kovasti. Neurologiset potilaat olisi haluttu pitää edelleen mielisairaaloissa. Tiedämme aivoista nyt niin paljon enemmän kuin vuonna 1963. Mutta ymmärrämmekö senkään vertaa?
Parin viime vuosikymmenen aikana olemme oppineet sallimaan naispapit ja homoliitot, tuomitsemaan rasismin ja syrjinnän. Luemme iltapäivälehdistä Kupittaan sairaalan potilaiden kohtelusta. Nyt on vuosi 2016.
Painajaismaiset vuorokaudet ovat jo kaukana takana – vaan eivät unohtuneet. Vieläkin on sielu verillä muistoista. Hullun papereilla olevia on helppo kohdella huonosti. Heitä ei tarvitse uskoa. "Ei ole pääsi kipeä. Et ole allerginen. Ei satu. Luulet vaan."
Luulosairaus on diagnooseista vaikeimpia. Ken siitä käy, saa kaiken toivon heittää. Onneksi minut neurologille lähettänyt professori oli päättäväinen ja tarmokas – selän takana kutsuin häntä rinssieverstiksi. Hän onki minut psykiatrian piiristä takaisin tavallisen lääketieteen piiriin. Jälkikäteen hän tunnusti, että oli suuri yllätys, kuinka paljon työtä se vaati. Hän sentään oli yliopistosairaalan johtava ylilääkäri. Enhän minä mikään hullu ollut. Ja vaikka olisin ollutkin, ei noin saa ihmistä kohdella.
Satu Salonen
Kirjoittaja on kolumnisti ja tietokirjailija sekä Suomen Ultraharvinaiset ry:n puheenjohtaja.
satusalonen.fi
ultraharvinaiset.fi
Lue myös muita Satu Salosen kirjoituksia:
Potilas putoaa mustaan aukkoon
eTerveys, viivakoodi ja paperipyyhe
Ultraharvinaisuus haasteena ja mahdollisuutena
