Kuvitelkaa, että olette nainen joka odottaa ylävartalo paljaana, antureihin liitettynä pienehkössä tutkimushuoneessa ultraäänilaitteen luona lääkäriä tutkimaan sydäntänne. Ovi avautuu ja huoneen läpi, ohitsenne, porhaltaa mitään sanomatta valkotakkinen mies viereiseen tutkimushuoneeseen. Oma tohtorinne saapuu myös, sanoo teille päivää, tutkii, vastaa muutamaan kysymykseen ja lähtee pois. Kun pyyhitte geeliä rinnoiltanne, huoneeseen tulee mitään puhumatta kolmas valkotakkinen mies, istuu parin metrin päähän teistä tuolille odottamaan.
Hyvät tohtorit, oletteko jääneet pikkulapsina täysorvoiksi niin, ettei teille ole kukaan opettanut, että huoneeseen astuttaessa on tapana tervehtiä siellä olevia? Ei tarvitse edes jaksaa sanoa hyvää päivää, pelkkä päivää riittää. Ihan huimaa välittämistä osoittaisi jos vielä pyytäisi anteeksi, kun oikaisee huoneen läpi omiin hommiinsa tai kun tulee huoneeseen odottamaan omaa tutkittavaansa edellisen vielä siistiytyessä. Totta kai minäkin arvostan ennen kaikkea, että kirurgi osaa hyvin ammattinsa, mutta ei kai ole iso vaiva oppia myös tervehtimään?
Jos tuppisuisuudella on tarkoitus ikään kuin olla häiritsemättä puolialastonta potilasta niin se on kyllä pään panemista pensaaseen. Tervehtimättä jättäminen sopii ehkä isoon, monien potilaiden täyttämään osastoon, jossa ei haluta häiritä tarpeettomasti mahdollisesti nukkuvia.
Englantilaisessa tv-sarjassa Doc Martin, joka tuli kesällä tv:stä uusintana, on täysin ihmissuhdetaidoton, mutta taitava verisuonikirurgi, joka toimii nyt terveyskeskuslääkärinä. Olin luullut, että kyse on täysin mielikuvituksen luomasta hahmosta, mutta ilmeisesti näitä doc martineja on elävässä elämässä, Suomessakin.
Leena Mallat
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva toimittaja, joka on sairastunut rintasyöpään, lymfoomaan ja eteisvärinään.
