Mietin usein, miten oikein tulen pärjäämään elämässä. Toisaalta olen kuin kuka tahansa muukin, joissain asioissa en lainkaan. Millaista edes on ”normaalin” nuoren aikuisen elämä? Pitäisikö sen miellyttää minua, vai ympäristöäni? Minua tietenkin, mutta aina ei voi ajatella vain itseään. Nyt kun aloitan uudet opiskelut syksyllä, arveluttaa uudet sosiaaliset kuviot minua paljon enemmän kuin tehtävät ja kokeet.
Välitunnit ja ruoka-ajat olivat minulle nuorempanakin koulussa vaikeinta. Kärsin niistä jo etukäteen edellispäivänä kotona. En halunnut, että yksinolooni kiinnitettiin huomiota. En myöskään osannut alkaa ystävystyä muiden kanssa, koska silloin sitoutuisin olemaan koko ajan tavoitettavissa. Olen ollut epävarma laittamaan rajoja ja selittämään, miksi en usein jaksa tavata ja kuinka tarvitsen paljon omaa aikaa. Ystävyyttä kun ei voi välillä vain kytkeä pois päältä.
Teatteritoiminta ja esitelmät ovat olleet minulle täydellinen linkki sosiaaliseen elämään. Ne ovat antaneet minulle hetkellisen roolin toisten joukossa ja päättyneet sitten ajallaan. Ikävä kyllä tällaisessakin toiminnassa on myös taukoja ja vapaa-aikaa, jolloin olen tuntenut itseni epäkohteliaaksi, jos olen vetäytynyt sivummalle. Tällöin olen joutunut miettimään, huolehdinko tauolla itsestäni, vai muista. Jos kertoisin totuuden, en tiedä, tulisinko ymmärretyksi.
Toinen yleinen ajanviettotapa ihmisten kesken on tietenkin alkoholinkäyttö. Olen laistanut illanistujaisista milloin milläkin tekosyyllä, eikä se ole ollut helppoa. Kyse ei ole siitä, ettenkö haluaisi mennä mukaan, vaan siitä, ettei se oikein sovi minulle. Ilmeisesti aistiyliherkkä kehoni ottaa alkoholin liian voimakkaasti, kun saan pienestäkin määrästä epämiellyttävän olon. Minulla on itse asiassa paljon iloisempi ja puheliaampi olo ilman alkoholia, jos tunnelma on hyvä.
En lainkaan ihmettele AS-ihmisiä, jotka saavat kotiavustajan. Minä selviän aika hyvin, mutta esimerkiksi ruokareseptien seuraaminen on kauhean hidasta. Minun pitää tarkistaa ainekset moneen kertaan ja palata aina uudestaan ensimmäiselle riville. Ulos lähteminen saattaa myös kestää kauan, kun tarkistelen yhä uudestaan, olenko sulkenut sähkölaitteet ja ovatko kaikki tavarani mukana. En mielelläni myöskään suorita montaa asiaa yhtä aikaa, vaan keskityn yhteen kerralla.
Näin moni arkipäiväinen asia on minulle uuvuttavaa suoritusta. Ei saa kuitenkaan jämähtää ajatukseen, että minulla on Asperger, en varmaan pysty tekemään tätä tai menemään tuonne. On toki mahdollisuus epäonnistua, mutta myös mahdollista oppia ja onnistua. En välitä nykyään enää niin paljon, teenkö kaiken täsmällisesti oikein. Olen huomannut, etteivät kaikki muutkaan aina pysy kaikessa mukana.
Tiia-Maria Tuominen
Kirjoittaja on 23-vuotias kuvataiteiden ja kiinan kielen opiskelija, jolla on todettu aspergerin oireyhtymä. Hän haluaa levittää tietoa oireyhtymästä ja nähdä paljon maailmaa.
