Olen kirjoituksillani yrittänyt valottaa eri näkökulmia siihen, mitä Aspergerin oireyhtymä tarkoittaa ja miten se ilmenee. En ole lääkäri, joten en voi esittää lääketieteellisiä faktoja tai selostaa oireyhtymän ilmenemistä laajasti maailmassa, mutta voin kokemusasiantuntijuudella kertoa, miltä kaikki tämä minusta tuntuu ja miten itse näen maailman.
Asperger on oikeastaan sellainen asia, ettei sitä kukaan muu voi paremmin ymmärtää kuin se, kenellä se on. Neurologisia tutkimuksia on tehty, mutta tällaiset tutkimukset eivät pysty tarkalleen selittämään, mitä AS-henkilö todellisuudessa kokee. Aspergeriinhän ei ole lääkitystä, eikä lääkkeillä puuttuminen ihmisen ominaisuuksiin tunnukaan mielestäni kovin turvalliselta.
AS-tyypit sairastuvat helposti esimerkiksi stressiperäisiin vaivoihin ja vastoinkäymiset saattavat aiheuttaa masennusta. Aloin parantua vaikeasta stressistäni vasta sitten, kun sain diagnoosin ja vahvuutta alkaa tehdä asioita omalla tavallani, enkä siten, miten joku muu näkee ne parhaaksi. Elämää helpottaa huomattavasti, kun voi rehellisesti sanoa, jos ei tunne selviytyvänsä jostakin tilanteesta. Viime hädässä voi vaikka turvautua siihen diagnoosiin, jos ei muuten uskota.
Ryhmätilanteet tulevat aina olemaan minulle epämiellyttäviä ja vaikeita. En saa niissä ääntäni kuuluviin, ellei joku anna minulle selkeää ohjetta, miten toimia. Joillakin sosiaalisilla alueilla osaan taas toimia jopa paremmin kuin moni muu. Esiintyminen ei jännitä ja kahdenkeskiset keskustelut joidenkin ihmisten kanssa sujuvat niin helposti, että saan vain positiivista palautetta. Tämä ristiriita onkin syy siihen, miksi en ensin edes meinannut saada Asperger-diagnoosia.
Itse olen monesti kaivannut jotakuta, jolta voisin kysyä neuvoja tai jolle voisin puhua mieltä vaivaavista asioista. Koulu- tai työpaikoilla se tuntuu usein hieman vaikealta. Psykologille on vaikea päästä, ja jos tällä ei vaikka ole mitään kokemusta Aspergerista, on omien ongelmien selittäminen vaikeaa. Kun sitten vielä ajattelee niitä, jotka eivät edes tiedä olevansa AS-tyyppejä, mutta jotka kamppailevat samojen ongelmien kanssa, niin miten heitä voitaisiin auttaa?
Jos kuitenkin näet sellaisen henkilön kuin minä, vetäytyneen ja hiljaisen, niin se ei koskaan ole koko totuus. Sieltä voi löytyä vaikka minkälainen persoona, joka ei vain juuri kyseisessä tilanteessa pääse edukseen. Jos jollakulla näyttää olevan kehnot sosiaaliset eväät, älä ainakaan kysy, että ”miksi et puhu mitään”, sillä silloin kyllä eväät leviävät kokonaan. Parempi suhtautua jokaiseen avoimin mielin ja liikaa ihmettelemättä.
Tuokoon vuosi 2017 kaikille onnea, iloa ja terveyttä!
Tiia-Maria Tuominen
Kirjoittaja on 23-vuotias opiskelija, jolla on todettu aspergerin oireyhtymä. Hän haluaa levittää tietoa oireyhtymästä ja nähdä paljon maailmaa.
