Helsingin Sanomat teki hauskan jutun siitä, kuinka lääkärit lausunnoissa ja sairauskertomuksissa kuvailevat potilaitaan. Lehden mukaan ihmisten painoa, ulkonäköä ja vaatetusta luonnehditaan kursailematta tyyliin ”ikäisekseen epähuolellinen pukeutuminen”.
Tietohallintoylilääkäri Pirkko Kortekangas katsoo, että arvottaville luonnehdinnoille on perusteet. Esimerkiksi ”asiallinen” on lääkäreiden neutraalina pitämä ilmaisu sille, että kaikki on hyvin. Mutta potilas voi olla ääriasiallinen ja silti vakavasti sairas. Eivät kaikki kuoleman kielissäkään huuda, itke tai käyttäydy disorientoituneesti, minkä luulisi ammattilaisten tietävän.
Elämässäni epälukuisen määrän lääkäreitä kohdanneena voin paljastaa, että myös hämääminen onnistuu. Jos puhut lääkärien kanssa samaa kieltä ja olet samalla sosiaali- ja koulutustasolla (akateemista, melko hyvätuloista keskiluokkaa), olet todennäköisemmin heidän silmissään asiallinen kuin työtön, peruskoulun mokannut luuseri.
Joskus huvikseni mietin, millainen on asiallisen vastakohta: asiaton potilas. Humalainen, hullu vai hypokondrikko, suomeksi luulosairas? Onko asiallinen yksinkertaisesti ammattikoodi sille, että tämä potilas kannattaa ottaa vakavasti? Kääntäen: millainen on potilas, jota lääkärin arvion mukaan ei tarvitse ottaa vakavasti?
Paitsi sananvalinnoilla, lääkäri käyttää valtaa sillä, mitä taustatietoja hän valitsee sairauskertomusta tai jatkolähetettä varten. Alkuvuodesta mursin oikean jalkateräni, joka ei ottanut parantuakseen, vaan kipuili pitkään. Pyysin ja sain terveyskeskuksesta lähetteen ortopedille.
En varsinaisesti yllättynyt, lähinnä huvituin, kun näin, mitä saatetekstissä luki: ”Huom. potilaalla on aiemmin ollut vakava, jopa psykoositasoinen syömishäiriö, jonka vuoksi ollut useita kertoja laitoshoidossa, myös suljetulla osastolla.”
En häpeä sairaushistoriaani. Ihmettelen vain, mitä tekemistä yli 20 vuoden takaisella syömishäiriöllä on murtuneen jalkateräni kanssa. Varsinkin, kun potilastietojen mukaan olen ollut terveenä anoreksiasta ja bulimiasta ainakin kymmenkunta vuotta.
Asia on vakava, koska mielenterveyspotilaat ja -kuntoutujat saavat tutkitusti huonompaa ja hitaampaa hoitoa somaattisiin sairauksiin kuin terveinä pidetyt. He jopa kuolevat keskimääräistä aikaisemmin. Heidän vaivojaan vähätellään tai pidetään kuviteltuina. Fyysinen oire, kuten väsymys, saatetaan tulkita masennukseksi, vaikka oikea syy olisi vaarallinen sydänvika.
Olen ollut saattajana vastaanotolla, jossa lääkäri puhallutti potilasta, koska tämän puhe takelteli. Alkometri näytti nollaa, ja sairaalassa takeltelun syyksi paljastui aivoverenkierron häiriö. Samanlaiseen kohtaukseen potilas vuotta myöhemmin kuolikin.
Tajuan, että lääkäri turhautuu, jos päivästä toiseen törmää juoppoihin, huumehörhöihin ja väkivaltaisiin häiriköihin. Sitä varten terveyskeskuksissa ja päivystyksissä on kuitenkin vartijat. Oma, täysin subjektiivinen, kantani on tämä: jokaisella, joka lääkärin luokse hakeutuu, on todennäköisesti tälle asiaa. Siinä mielessä asiatonta potilasta ei ole olemassakaan.
Merja Minkkinen
Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja sairauseläkkeellä oleva tiedotusopin lehtori. Häntä kiinnostavat fyysiset ja psyykkiset riippuvuudet sekä niiden hoitojen historia.
