Paljon on muuttunut vuosien varrella. Moni asia hytkähtänyt eteenpäin siitä, kun aloitin potilaan urani. Ihmettelin ja kipuilin alkuun monen asian kanssa ja onnekseni näen niiden nyt muuttuneen. On edelleen muuttumattomiakin, mutta kehitys kulkee omaa rytmiään ja asiakkaana se täytyy vaan hyväksyä.
Onneksi en enää ole asiakas enkä potilas. Joten asiat eivät enää kosketa minua. Minä saan asiani hoidettua muita reittejä kuin summanmutikaisesti palvelujärjestelmässämme, ja jos olenkin tekemisissä järjestelmän kanssa, vuosien kokemukseni muiden auttamisesta on antanut minulle kuvan kuinka toimia. Miten saa tahtomansa, vaikka se ei olekaan helposti näkyvillä. Se vaatii osaamista.
Joskus voisin pysähtyä miettimään uutena palveluihin putoavaa uupunutta tai masentunutta tai vasta elämässään väsymystä tunnistelevaa ja pohtia miten hän mahtaa selvitä. Tai voisin kuunnella vuosia järjestelmän tuen varassa olleita, joilla ei ole minun kokemaani selvitä siellä. Voisin myös herkistää henkiset korvani kuulemaan kuinka rattaat rouskuttaa ja ihmiset kulkevat rattaissa osa vaan kärsien vähän ja osa murskautuen tuusannuuskaksi kolinan keskellä.
Kiva, että kehitys kulkee. Että ihmiset oivaltavat ja tekevät muutoksia. Kukahan ajattelee heitä, jotka jo kuolivat fyysisesti tai henkisesti, kun odottelivat tutkimuksia ja muutoksen kannalta olennaisten ihmisten oivalluksia muutoksien tarpeesta. Siellä rattaissa olevista osa on kuitenkin jaksanut huutaa viestiään ikuisuuden samalla katsellessaan kanssakulkijoiden rapistumista paineen alla.
Surullisia aamun ajatuksia? Ei surullisia, vaan faktaa. Tutkimusta ja silmänavautumisia odotellessa. Olisihan se rohkeaa ja radikaalia seistä rattaiston edessä, kuunnella ja uskoa kuulemaansa. Ehkä parempi pysyä vähemmän rohkeassa ja odottaa vahvistuksia.
Minä vaan kieltämättä ajattelen välillä heitä, jotka odottavat tarvitsemaansa apua. Tai odottivat. Muutosta, jota ei heitä varten koskaan tullut. Toki olisivat voineet vahvistua ja olla haluamansa muutos. Totta. Se masennus perhana vaan kun on sellainen hätähuuto, että auttakaa tekemään muutos, kun omat voimat ei riitä.
Katja Lemberg
Kirjoittaja on vakavasta masennuksesta parantunut nainen ja äiti kehittämässä palveluita masentuneiden tukemiseen ja kohtaamiseen.
Kuva: Juha Metso
