Tällä kertaa tämän potilaan ääni on pissivän potilaan lorinaa. Ensin taustaksi kokemus todellisesta elämästä parin viikon takaa helsinkiläissairaalan päivystyksestä: olemme viettäneet yön yhdessä, miehet ja naiset, kukin vaivoineen omassa sängyssä, toisistamme sermeillä erotettuna. Olen hyväkuntoisimmasta päästä, vain sydämeni rytmi on sekaisin. Kun sydänseurantaa tekevän koneen johto ja verenpainemittari on irrotettu minusta, pääsen itse vessaan kun työntelen sinne tippatelineen mukanani. Palattuani vessasta hoitaja kiinnittää minut taas johdoilla koneisiin.
Serminaapurini, isohko mies, saadaan äänistä päätellen kahden hoitajan suurin ponnisteluin pyörätuoliin ja sillä vessaan. Toinen naapurini, vanha rouva puolestaan pyörtyy vessaan ja käynnin varsinainen tarkoitus estyy. Kun hänet saadaan takaisin sänkyyn, päädytään alusastiaan. Arvatkaa onnistuuko pissaaminen siinä selällään. Ei. Päätetään siis katetroida.
En ota kantaa miten homma miehiltä sorsineen onnistuu, mutta monien omien kokemusteni perusteella tiedän, ettei sairaalan sängyssä selällään pissaaminen ole naiselle helppoa – kuin alleen laskisi. Asento on väärä. Tilannetta ei auta, että ainakin me vanhat naiset olemme kasvaneet kulttuuriin, jossa vessassa toimitetaan yksityisiä asioita, katseilta suojassa.
Omista, vaikkakin lukuisista päivystys- ja sairaalakokemuksista ei tietenkään ole tutkimukselliseksi näytöksi. Ja onhan tämä pieni huoli sen rinnalla, että kipu tai vamma tulee hoidetuksi. Silti uskallan toivoa, että saisimme uusia konsteja, apuvälineitä ja ideoita säästääksemme meitä pissaavia potilaita kuin myös meistä huolehtivia hoitajia.
Yksi esimerkki apuneuvoista on hollantilaissairaalasta, jonka päivystykseen syksyllä jouduin turvautumaan samasta sydänvaivasta. Kun piti pissiä, sänkyni viereen rullattiin tukeva, riittävän korkea, käsi- ja selkänojallinen tuolipotta. Sen alla oli lukittavat pyörät eli se pysyi hyvin paikoillaan, kun se oli asetettu sänkyni viereen. Solahdin sängystä aika näppärästi tuolipotalleni ilman, että yhtäkään valvontalaitetta tai tippaletkua jouduttiin irrottamaan. Tila ei sen yksityisemmäksi muuttunut, mutta antoi minulle alusastiaa helpomman tavan tyhjentää rakkoni ja myös säästi aikaa ja vaivoja hoitajilta.
Ystävätär kertoi käyttäneensä kymmenkunta vuotta sitten samantapaista tuolipottaa umpisuolileikkauksen jälkeen helsinkiläissairaalassa joten ehkä sellainenkin vaihtoehto on jossain käytössä.
Voisiko joku sairaala-alan käytännönläheistä opinnäytettävä tekevä ottaa asiakseen selvittää millaisia apuvälineitä meillä ja maailmalla käytetään sekä millaisia konsteja on keksitty helpottamaan tällaisen perustarpeen suorittamista? Ja myös kysellä hoitajien ja potilaiden mielipiteitä. Uusilla konsteilla säästyisi ehkä myös henkilökunnan aikaa ja voimia hoidon kannalta tärkeämpiin toimiin.
Leena Mallat
Kirjoittaja on Viva-lehden toimittaja, joka on sairastanut rintasyövän ja lymfooman.
