Minulle rakkaus on asia, jonka kanssa olen taistellut läpi elämäni. Lähinnä taistellen siitä syystä, etten oikein koskaan ole osannut ajatella olevani rakkauden arvoinen. Kaikki kumpuaa omasta arvottomuuden kokemuksesta, mistä vasta aivan viime aikoina olen oppimassa pois. Olen aivan yhtä arvokas, tällaisenaan, kuten kuka tahansa meistä.
Nyt miettien tuntuu hassulta todeta olevansa kiitollinen kaikista niistä suunnattomista pelkotiloista, joita elämä matkani varrella on tarjoillut. Olen kiitollinen lähinnä siitä syystä, että osaltaan näiden pelkojen ohjaamana tulin lähteneeksi tielle, jonka varrella olen saanut opetella rakastamaan itseäni ja sen myötä oppinut rakastamaan myös lähimmäistä.
Aivan ensimmäiset muistikuvani pelon tunteesta juontavat lapsuuteeni. Nyt joka mediassa velloneet jutut Pariisin terrori-iskuista palauttivat minut muistoissani aikaan, jolloin olin vähän toisella kymmenellä. Aikaan jolloin Olof Palme murhattiin. Muistan noita uutisointeja seuraillessani alkaneeni pelätä sitä, että ihan varmasti tuo vapaalla oleva murhaaja eksyy meidän kotiimme. Vaikka nyt ymmärrän tuon olleen puhtaasti mielikuvitukseni tuottamaa pelkoa, ja osaltaan kuvaavan varsin hyvin tunteideni yliherkkyyttä, se ei poista sitä tosiseikkaa, että aidosti pelkäsin näin tapahtuvan – jopa niin varmasti, etten oikein uskaltanut yöllä nukkua.
Pitkä matka on tullut kuljettua noista päivistä. Nyt, niin surulliseksi kuin raakuudet Ranskassa minut hetkellisesti saavatkin, en enää pelkää. Syy siihen on luottamus rakkauteen. Tila, johon sain astua kokiessani totaalisen romahtamisen raittiuteni alkuvaiheessa. Isäni itsemurha sai minut, henkisesti jo valmiiksi raunioituneen ihmisen, kokemaan konkreettisesti olevansa totaalisen voimaton suhteessa elämään ja sen tapahtumiin. Kuinka ollakaan, tuosta voimattomuudesta sai alkunsa matka, jonka varrelta olen löytänyt voiman, jonka varassa eläessäni minun ei tarvitse pelätä. Vaikka ympärillä tapahtuisi mitä tahansa.
Vihaa ei voiteta vihalla. Kostamalla. Tai vastaamalla väkivaltaan väkivallalla. Niin lapselliselta kuin se saattaa kuulostaakin, elän tänään sillä ajatuksella, että kaikki pahuus on olemassa, halusinpa sitä tai en. Oma reagointini vaikuttaa puolestaan siihen, miten maailma oman toimintani kautta jossain kohtaa makaa.
Haluan osaltani – niin pieni kuin osuuteni suuressa kokonaisuudessa onkin – pyrkiä kaikin keinoin hyvään. Parhaan kykyni mukaan. Uskoen siihen, että lopulta hyvä voittaa. Ja voittaahan se. Rakkaus on nimittäin sellainen voima, ettei sitä mikään terroriteko saati ihmisten pahuus murra. Se seisoo ylväänä viimeisilläkin raunioilla.
Vaikka jotkut kuvittelivat saattavansa maailman sekasorron tilaan tehdessään mitä tuolla Pariisissa tekivät, he eivät siinä kuitenkaan onnistu. Meillä ihmisillä kun on sellainen hassu taipumus, että katastrofien sattuessa turvaudumme toisiimme – niin kaukaisilta kuin toisistamme arjessa vaikutammekin olevan.
Itselleni päällimmäisenä kaikesta uutisoinnista jäi mieleen eräs pariskunta: mies oli ampujan luoteihin vaimonsa käsivarsille kuollessaan todennut rakastavansa tätä ikuisesti. Tämä jos mikä on todellinen esimerkki siitä, että vaikka ihminen voikin riistää toiselta ihmiseltä hengen, rakkautta ei kukaan voi meiltä koskaan viedä.
Siis rakastakaamme. Älkäämme vihatko. Lopulta hyvä voittaa. Näin uskon.
Kimmo Rasila
Kirjoittaja on alkoholismista, lääke- ja peliriippuvuudesta toipuva mies.
