Uimahallin saunassa ajatus harhaili uimapukuihin ja mietin onko jossain vielä tallessa vanha uimapukuni, jossa oli rintamerkki eli rintasyöpäleikatun lupa käyttää uimapukua myös uimahallin saunassa. En ollut enää vuosiin sitä tarvinnut. Katsoin alastonta vasenta rintaani ja tajusin, etten ollut myöskään enää aikoihin muistanut, ettei rintani ole alkuperäinen, vaan poisleikatun tilalle kirurgisesti ”rakennettu”. Korjausleikkauksesta tulee toukokuussa kuluneeksi 10 vuotta.
Totta kai rinnasta näkee, ettei se ole ihan samanlainen kuin luomuversio vieressä. Ei ole samanlaista nänniä, vaan nyt jo aika haalistunut tatuointi ja plastiikkakirurgin rakentama ”nyppylä” keskellä rintaa. Leikkausraja erottuu lähinnä sen vuoksi, että leikattu rinta on hiukan vaaleampaa ihoa kuin ympäristö ja toinen rinta. Lopputulos on kuitenkin niin hieno, ettei juuri koskaan kenenkään naisen katse edes siellä uimahallin saunan lauteilla karkaa sitä ihmettelemään.
Vielä olennaisempaa on kuitenkin, että olen 10 vuodessa itse niin tottunut rintaani, etten edes muista siinä olevan jotain erikoista. Tietysti pelkään edelleen syövän uusiutumista, mutta plastiikkakirurgin taidolla luoma uusi, nätti rintani ei siitä minua muistuta vaan pikemminkin päinvastoin.
Naiseus ei ole kiinni siitä onko naisella yksi rinta tai ei rintoja ollenkaan. On jokaisen rinnan menettäneen naisen oma asia haluaako hän tilalle uuden rinnan tai ei. Ei ole minun eikä kenenkään muunkaan asia puolustaa tai vastustaa korjausleikkausta puhumattakaan, että olisi oikeus kyseenalaistaa ratkaisua.
Rintasyöpään sairastunut kaipaa tukea ja toivoa, ei arvostelua. Olennaista on mielestäni, että naiselle itselleen jää valinnanvapaus, siis myös oikeus ja mahdollisuus korjausleikkaukseen niin halutessaan.
Leena Mallat
Kirjoittaja on 63-vuotias eläkkeellä oleva toimittaja, joka on sairastunut rintasyöpään, lymfoomaan ja eteisvärinään.
Lue Leena Mallatin aikaisempia kirjoituksia:
Sydämeni on menettänyt parhaan puhtinsa – auttaisiko doping?
Laskuharjoituksia
Kolme värisevää serkusta
