Aivotapahtuma on erikoinen sana. Ei puhuta aivoinfarktista tai aivoverenvuodosta. Tapahtuma on neutraalimpaa ja epämääräisempää. Takavuosina puhuttiin halvauksista.
Perheeseemme osui aivotapahtuma Lapissa. Lappilainen aivotapahtuma eroaa helsinkiläisestä tapahtumasta siinä, että helsinkiläinen tapahtuma pääsee yliopistosairaalaan muutamassa minuutissa – Kittilästä ambulanssimatkaa Rovaniemelle keskussairaalaan on 160 kilometriä. Kiirettäkin pitää, jos aivotapahtuma osoittautuu aivoinfarktiksi, liuottamisen aikaikkuna on vain tunteja. Toisaalta liuottamista ei voi aloittaa, jos ei ole varmuutta siitä, että kyseessä ei ole aivoverenvuoto, joka on melkein vastakohta infarktille. Aivoverenvuodossa on saatava vuoto loppumaan.
Aivotapahtumia sattuu Suomessa vuosittain noin 24 000, niistä noin 4 000 on aivoverenvuotoja. Perheemme, puolisoni aivotapaus oli verenvuoto. Niitä on suvussa ollut ennenkin – eikä aina ole jääty henkiin.
Lensin Helsingistä Rovaniemelle, lento kestää vain tunnin, lentoja on monta päivässä, paljon useammin kuin bussivuoroja Kittilästä. Sairaalassa pidän puolisoa kädestä kiinni ja huomaan, miten rakas ja tärkeä hän on. Monitori aivohalvausyksikössä hälyttää vähän väliä rytmihäiriön merkiksi. Verenpainelukemat ovat pelottavan korkeita. Siinä saa tehokkaan parisuhdekurssin pikakelauksella.
Uutisissa kuulemme maanjäristyksistä, tulivuorenpurkauksista ja suuronnettomuuksista. Oman perheen aivotapahtuma on perheemme tulivuorenpurkaus ja maanjäristys yhdessä paketissa. Ensin keskitytään henkiin jäämiseen. Kun hengitys oli katkonaista, muistuttelin: muista hengittää. Kepeästä toivotuksesta tuli totista asiaa.
Seuraavassa vaiheessa tarkastellaan tuhoja, iloitaan kaikesta, mikä toimii. Selvitellään vaurion vaikutusta toimintoihin. Toistetaan sormi-nenäpääkoetta ja muita neurologitemppuja. Hyvinvointiyhteiskunnan ambulanssi ajaa yön talvisen Suomen halki ja potilas päätyy Meilahteen, omaan kotikuntaan. Potilas maksaa kymmenen tunnin ambulanssimatkasta omavastuun 25 euroa.
Muutama päivä kuntoutussairaalassa, potilas keittää kahvit ja kuorii perunan toimintaterapeutin kanssa. Matkustetaan ratikalla Stockmannille fysioterapeutin valvonnassa. Kaikki toimii tyydyttävästi. Sitten kotiudutaan. Alkaa jatkoaika. Jatkoaika on toisenlaista aikaa. Siinä sekoittuu kiitollisuus henkiinjäämisestä ja kiukunpuuskat turhautumisesta, kun puhelimen ja tietokoneen näppäimet eivät enää tottele entiseen malliin. Neurologinen sairaus – tai aivotapahtuma – koskettaa koko perhettä. Moni asia muuttuu, on sitkeästi opeteltava uudelleen kaikenlaista. Tarvitaan kärsivällisyyttä – koko perheeltä.
Jos nyt näin piti käydä, nyt oli hyvä aika. Ehtii vielä panna asioita tärkeysjärjestykseen. Moni arkinen huoli onkin yhtäkkiä täysin yhdentekevää. Tärkeintä on olla hengissä.
Satu Salonen
Kirjoittaja on tietokirjailija ja Suomen Ultraharvinaiset ry:n puheenjohtaja.
