Istumme aamupalaa syömässä ja yhtäkkiä nuorin tyttäremme Aliina kysyy isältään miksi hän ei voi juoda yhtään. Mitä tapahtuisi, jos isä joisi? Mika katsoo Aliinaa tovin ja sanoo. Kerran sanoin eräälle, joka tarjosi yhtä olutta, etten ehdi nyt, ei ole aikaa viikkoa juomiselle.
Mika myös kertoo faktat siitä, miten elimistö alkaisi vaatia lisää ja olo tulisi hankalaksi. Faktat siitä, miten tärkeää toipuvalle, raittiille alkoholistille on välttää kaikkea keskushermostoon vaikuttavaa, olipa sitten kyse miten pienestä määrästä alkoholia hyvänsä. Mika kertoo myös siitä, miten siskonsa luona vieraillessaan kaupan kakussa oli maistunut alkoholi ensimmäisestä lusikallisesta ja pakkauksen luettuaan olivat todenneet siinä olevan 1,8 % alkoholia. Jäi kakku syömättä.
Ei lusikallinen vahingossa kakkutilanteissa sitä tarkoita, että suinpäin kauppaan tai Alkoon rynnistäisi, mutta tietoisesti sen tehtyään on riski suuri, että jossain vaiheessa paluu entiseen on edessä. Ensin käyttäytymisen ja ajatusten muuttumisena, kärsimättömyytenä, tuona tuttuna ylivoimaisuutena ja isona egona, erilaisuuden ja selitysten palaamisena ja sitten jossain vaiheessa voisi jo alkaa kokeilemaan kohtuukäyttöä. Ensin lasillinen hyvässä seurassa. Vaarallinen valinta. Hengenvaarallinen. Siksi työssämme ja perheessämme ollaan ehdottomia sen ensimmäisen ryypyn suhteen, tietoisen sellaisen.
Syömme edelleen aamupalaa ja keskustelu jatkuu. Aliina ei käsitä, miten se voi olla mahdollista, ihmettelee ajatusta, että isä olisi humalassa viikon tai useamman päivän, ettei pystyisi lopettamaan. Hän ei muista sellaista aikaa, ei ole muistijälkiä.
Monella muulla lapsella on, moni muu lapsi elää tänäkin sunnuntaina erilaista aamupalahetkeä. Tätä me emme saa, emmekä voi unohtaa. Kuten emme sitäkään, että monessa muussa perheessä juomisen väitetään olevan vielä hallinnassa, kun kyse on vain viikonlopusta, vaikka tilanne päihderiippuvuuden arvioinnissa olisikin kaikkea muuta.
Valehtelisin, jos sanoisin, ettei suuttumus ja turhautuminen valtaa mieltä hetkittäin seuratessa puhetta holhousyhteiskunnasta ja siitä, miten Alkon monopoli pitää purkaa ja viinit saada ruokakauppaan ja kaikki muukin mahdollinen liemi vain sen nimissä, että elämme holhousyhteiskunnassa ja kaiken pitää olla vapaata.
Mikäs siinä, päihdehoitoa tarjoavana tahona voisin sanoa, että näin varmistetaan meille töitä. Putkiaivoisesti ja vain yhdestä näkökulmasta se olisi niin, mutta on mahdotonta olla puoltamassa löysennyksiä, kun näkee, kokee ja tuntee ne tuhot, mitä alkoholi niin monelle perheelle Suomessa aiheuttaa. Kun on kokenut sen omassa elämässä. Kun on nähnyt pelon ja tuskan, hädän ja huolen päihdeperheen lapsen puhuessa vanhemmalleen. Kun on kuullut puhuttelevan hiljaisuuden ja nähnyt hartioitten hytkymisen ja kyynelten valumisen. Äänettömästi. Tämä on päihdehoitomme läheispäivien todellisuusterapiaa. Joka kerta.
Vapautusten ja höllennysten sijaan on keskityttävä parantamaan hoitoonpääsyä ja mahdollisuuksia, potilaan oikeuksia. On keskityttävä lähtemään hoitamaan syytä ja seurauksia, ei vain vähentämään haittoja. On keskityttävä hoidon laadun ja tulosten tarkkailuun, koko perheen hyvinvoinnin lisäämisen ollessa mittarina.
Ehdottomasti on keskityttävä näkemään päihderiippuvuus koko perheen sairautena, jota sairastaa noin 10 % suomalaisista: 8 % miehistä ja 2 % naisista (lähde: Duodecim Alkoholiriippuvuus). Jokainen voi helposti tuosta laskea sen vaikutukset läheisiin, vaikkapa jokaiselle riippuvaiselle 5-10 läheistä. Tässä valossa on ihmeellistä, miten äänekkäin puhe keskittyy alkoholin saatavuuden löysentämiseen tai rajoituksiin. Samaan hengenvetoon puhutaan siitä, miten perhe on tärkeä, lasten hyvinvointi on ykkösasia.
Nykyisellä alkoholilailla ja hoidolla Suomen tilastot kuolleisuuden valossa ovat surullista katsottavaa, joten olisiko nyt uutta lakia pohtiessa syytä myös olla rohkea ja puhua sairaudesta.
Vanha sanonta kuuluu, kun kumartaa jonnekin, pyllistää toiseen suuntaan. Kuningas alkoholille kumartaminen on vaarallista. Kannattaisi ainakin miettiä eräs kärkihanke, päihdehoidon kehittäminen, jotta systeemi olisi valmis ottamaan vastaan sinne tästä kaikesta vapaamielisyydestä tipahtavat. Että meillä olisi kattava ja tehokas hoitopolku ja hoitoonohjaus, jossa sairauden tunnistamiseen on jokaisella suomalaisella välineet. Että meillä olisi yhteiskunta jonka tunnustaa sairauden ja haluaa olla tekemässä työtä turhien kuolemien vähentämiseksi, perheiden ja lasten auttamiseksi, sekä toipumisen lisäämiseksi. Että meillä on hoito, jossa toipumiskeskeisen päihdehoidon laatukriteerit toteutuvat, niihin pyritään, niitä kehitetään ja ne ovat yhteisenä nimittäjänä päihderiippuvuuksien hoidossa.
Aamupalaa lopetellessa toteamme, ettei Aliina ole vielä ollut päihdeluennolla. Koulussa on kyllä ollut jotain puhetta päihteistä, mutta sairaudesta ei ole puhuttu. Haastamme 13-vuotiastamme tulemaan kuulolle, emmekä kuule vastaväitteitä. Nuorimmaisemme, 11-vuotias Aaron ilmoittaa, että minä tulen myös, vaikken juoppo olekaan.
Riitta Koivula
Kirjoittaja on psykoterapeutti ja toipuneen alkoholistin läheinen
Kuva: Panthermedia
Lue myös:
Alkoholi on pyhä lehmä Suomessa
Päihderiippuvuudesta toipuminen edellyttää sairauden seurausten käsittelyä
Alkoholi – Suomen tunnetuin salarakas
