Hallitusohjelmassa mainittiin hallituksen halu kursia kasaan yhteiskuntasopimus, jossa Suomi ottaisi 5 %:n tuottavuusloikan. Lisäksi hallitus edellyttää ammattiyhdistysliikkeeltä maltillisia sopimusratkaisuja, joiden avulla kuromme kilpailukykyä 5 % paremmaksi. Kolmas samansuuruinen tehon lisä pyritään löytämään erilaisin pehmein keinoin. Tavoite on kova.
Suomen työvoimakustannukset ovat kehittyneet erittäin maltillisesti koko taantuman ajan, emmekä siinä eroa muusta euroalueesta. Korkeasti koulutettu työvoima on Suomessa itse asiassa edullista. Sen sijaan tuottavuutemme on heikentynyt ja sitä myötä kansainvälinen kilpailukykymme.
Taloutemme pelastaminen ja velkaantumisen loppuminen edellyttävät nopeita ja vaikuttavia toimia. Jos sopimus syntyy, hallitus lupaa miljardin euron verohelpotuksia. Jos sitä ei synny, tiedossa on veronkorotuksia ja leikkauksia lähes puolitoista miljardia.
Suomi on menettänyt 100 000 teollista työpaikkaa sitten vuoden 2008 ja ottanut velkaa 50 miljardia euroa eli valtion yhden vuoden budjetin verran. Eikä loppua näy. Suomalaiset ovatkin nyt kriisitietoisia ja ymmärtävät, että jotain on tehtävä. Samalla kaikki kuitenkin puolustavat omia oikeuksiaan veronmaksajina ja tulonsiirron kohteina. Säästää pitää, mutta muiden.
Työmarkkinajärjestöjen tulee nyt valita joko työssäkäyvien jäsentensä ostovoiman heikkeneminen tai siirtää vastuu päätöksistä hallitukselle. Päättäjillä ei ole helppoa, ovatpa he hallituksessa tai ammattiyhdistysliikkeessä: olipa ratkaisu mikä tahansa, kansa ei siitä pidä. Vastuusta laistamalla ammattijärjestöt säilyttävät mahdollisuuden parjata tehtyä ratkaisua, mutta samalla ne jättävät käyttämättä tarjotun mahdollisuuden vaikuttaa välttämättömien päätösten sisältöön.
Jos sopimus syntyy, menetämme ostovoimaa 5 %. Kun siihen yhdistää luvatun verovähennyksen, 5 000 euroa ansaitsevan henkilön ostovoima vähenee 0,2 %. Jos sopimusta ei synny, verot nousevat ja ostovoima vähenee selvästi samalla, kun toimien dynaamiset vaikutukset vähentävät valtion kykyä rahoittaa julkisia palveluja.
Lääkäriliiton, lääkärien ja palvelujärjestelmän edun mukaista on varmasti, että sopu syntyisi. Suomi tarvitsee tämän sopimuksen. Sopimus on keino, jolla yhteiskuntamme hyväosaiset – työssäkäyvät – osallistuvat yhteiseen julkisen talouden tasapainottamishankkeeseen. Sopimukseen tarvitaan myös EK:n vastaantuloa erityisesti muutosturvassa.
Ennuste ei kuitenkaan ole hyvä. Kiistelty on jo Yhteiskuntasopimus-nimestäkin. Kun opposition tulee olla eri mieltä jo virkansa puolesta, SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne moitti projektia heti alkuun. Se ei voi olla vaikuttamatta SAK:n ja STTK:n päätökseen.
Kreikan kriisin alkutaipaleella silloinen valtiovarainministeri Jyrki Katainen julisti, kuinka saimme niskalenkin markkinavoimista. Nyt tiedämme paremmin. Markkinavoimat pitävät huolen, että makaamme juuri niin kuin petaamme: ilman tätä sopimusta suuremmassa työttömyydessä ja kurjemmassa julkisessa taloudessa.
Ammattiliittoa tarvitaan, kun kansantulonkakku kasvaa ja halutaan varmistaa sen oikeudenmukainen jako. Ammattiliittoja tarvitaan kuitenkin myös, kun halutaan varmistaa kutistuvan kakun oikeudenmukainen uusjako. Tähän ei kyetty 1990-luvun alussa: ryhmäkuntien edut estivät tarpeellisen yhteiskuntasopimuksen, jonka Kalevi Sorsa oli neuvotellut. Otettiin mieluummin suurempi työttömyys kuin tehtiin kipeitä päätöksiä ja kannettiin vastuu yhteisestä hyvästä ja työllisyyden hoidosta.
Juhani Saloniukselle on syytä toivottaa onnea ja valituille päättäjille järkeä ja vastuullisuutta.
Heikki Pälve
Akavan hallituksen jäsen
Lääkäriliiton toiminnanjohtaja
Pääkirjoitus Lääkärilehdestä 33/2015 (14.8.)
