Terveydenhuollon resurssit ovat aina olleet pienemmät kuin lääketieteen mahdollisuudet. Niinpä terveydenhuollossa on aina priorisoitu, yhtä lailla Suomessa kuin muuallakin. Kuilu resurssien ja mahdollisuuksien välillä on kenties jopa leventynyt lääketieteen kehityksen ja väestön ikääntymisen takia. Tähän haasteeseen tuovat oman lisämausteensa julkisen talouden paineet. Samalla potilaiden roolin vahvistuminen ja suurempi valveutuneisuus ovat tehneet priorisoinnista aiempaa näkyvämpää, mikä korostaa tarvetta avoimeen keskusteluun priorisoinnin periaatteista suomalaisessa terveydenhoidossa.
Emme voi välttää priorisointia. Olennainen kysymys ei siis ole, pitäisikö meidän priorisoida vai ei, vaan se, miten priorisointi tulisi toteuttaa. Suomessa priorisointi on perinteisesti häivytetty terveydenhuollon muuhun päätöksentekoon, joten sitä on ollut vaikea havaita. Ohjenuorana on käytetty esimerkiksi Käypä hoito -suosituksia ja erikoissairaanhoidossa hoitoonpääsyn perusteita.
Terveydenhuollon muutokset asettavat priorisoinnille uusia haasteita. Muun muassa terveydenhuoltolain ja potilasdirektiivin mahdollistama potilaiden valinnanvapaus on hiljalleen erottamassa järjestäjän ja tuottajan toisistaan. Priorisointi kuuluu järjestäjän tehtäväksi, mutta tuottajalla pitää olla siitä selvä tieto. Meidän tuleekin siirtyä tarjonnan säätelystä potilaiden oikeuksien avoimeen määrittelyyn. Tämä olisi linjassa myös potilaiden roolin vahvistumisen kanssa.
Mihin periaatteisiin priorisointipäätöksenteon tulee nojautua ja minkälainen päätöksentekoprosessin pitäisi olla? Lääkärin etiikka ei mahdollista priorisointia esimerkiksi potilaiden yhteiskunnallisen aseman perusteella. Käypiä periaatteita taasen ovat yhdenvertaisuus, hoidon tarve ja kustannusvaikuttavuus. Tavoitteena tulee olla mahdollisimman suuri terveyshyöty käytettävissä olevilla resursseilla. Mitään potilasryhmää ei tule jättää hoidotta, mutta hoidosta päätettäessä on pidettävä kiinni hoidon tarpeen ja kustannusvaikuttavuuden periaatteista.
Päätöksentekoprosessiin tarvitaan sekä demokraattinen että asiantuntija-elementti, mutta kumpikin selvästi omassa roolissaan. Päätöksentekoprosessin kehittämisessä otettiin viime vuonna merkittävä askel, kun Suomeen perustettiin kansallinen palveluvalikoimaneuvosto. Sen tehtävänä on vankkaan lääketieteelliseen asiantuntemukseen nojautuen linjata, missä kulkevat suomalaisen terveydenhuollon palveluvalikoiman rajat. Työ on vaativaa ja kestää pitkään. Sen ansiosta priorisoinnista tulee kuitenkin parhaimmillaan laadukkaampaa ja avoimempaa, mikä puolestaan johtaa resurssien tehokkaampaan käyttöön ja yhdenvertaisuuden lisääntymiseen.
Priorisointia koskeva avoimempi päätöksenteko saattaa hieman kaventaa yksittäisen lääkärin hoidollista autonomiaa. Toisaalta avoimempi päätöksenteko antaa mahdollisuuden profession autonomian vahvistumiseen, jos otamme vastuullisen ja vahvan roolin palveluvalikoiman määrittelyssä. Lääkärin tulee toki tulevaisuudessakin voida hoitaa potilasta yksilöllisesti niissä rajoissa, jotka palveluvalikoima määrittelee. Jos selkeitä resurssien käyttöä ohjaavia linjauksia ei kuitenkaan luoda, priorisointipäätös jää viime kädessä yksittäisen etulinjassa olevan kollegan vastuulle. Se ei olisi sen enempää potilaan, lääkärin kuin yhteiskunnankaan etu.
Kirjoittajat:
Mikko Pietilä
valtuuskunnan puheenjohtaja
Lauri Vuorenkoski
terveyspolitiikan asiantuntija
Suomen Lääkäriliitto
Kuva: Esa Ilmolahti
