Lääkärillä on potilaan parasta edistäessään velvollisuus turvata potilaan paraneminen. Sairaudesta toipuminen edellyttää usein lepoa, ja monesti myös potilaan toimintakyky on heikentynyt. Siksi on arvioitava sairauspoissaolon tarve ja pituus, ja tämä on annettu lääkärin vastuulle.
Lääkäriliiton eettinen ohje painottaa, että lääkäri toimii lausuntoja antaessaan yhteiskunnan hyväksymänä puolueettomana asiantuntijana. Potilasta hoitaessaan lääkäri sen sijaan pyrkii parhaansa mukaan sovittamaan hoitonsa niin, että potilas voi sen hyväksyä. Näin muodostuu ajoittain vaikeasti sovitettava ristiriita: hoitamisen eetos ja asiantuntijuuden vaade asettuvat vastakkain samalla, kun edessä istuu vaativa ja vetoava potilas.
Hollannissa tämä ristiriitainen asetelma on ratkaistu siten, ettei hoitava lääkäri kirjoita lainkaan sairauslomia. Jos potilas tuntee, ettei hän sairauden vuoksi kykene työhön, hän ottaa yhteyden työnantajaan. Tämä suunnittelee tarvittavat työjärjestelyt ja niiden keston tarvittaessa yhdessä hoitavan lääkärin, työterveyshuollon ja potilaan kanssa.
Valtionhallinnon työryhmä pyrkii paraikaa määrittämään yleisimpiin tilanteisiin ”oikean” sairauspoissaolon pituuden. Voiko tällaiseen suoritukseen mitenkään kyetä? Tehtävänanto ei ole ongelmia ajatellen relevantti. Tuottavuustalkoissa on esitetty ensimmäisen sairauspoissaolopäivän korvausten poistamista ja pohditaan luopumista turhista sairauslomatodistuksista.
Rannemurtuman paraneminen kestää määrätyn ajan ja lääkäreillä on asiantuntemusta todistaa toipumisesta. Potilaan tilan kirjoittaminen oikeudeksi olla pois työstä onkin jo toinen asia. Monia töitä ei voi lainkaan tehdä ranne kipsissä, mutta on myös töitä, joita kipsi haittaa tuskin lainkaan.
Vaikka potilas tarvitsisikin kahta moitteettomasti toimivaa kättä työssään, työnantaja voi hyödyntää hänen osaamistaan muissa tehtävissä sen aikaa, kun toimintakyky on rajoittunut. Hoitava lääkäri ei voi potilaan työnimikkeen mukaan arvioida työtehtävien sisältöä eikä niissä edellytettävää toimintakykyä. Sen sijaan lääkärit tietävät, että työhön paluu muuttuu sitä ongelmallisemmaksi, mitä pidempi on sairauden aiheuttama poissaolo työstä.
Sairauksia on tuhansia, ja jo yhdenkin iskiessä eri potilaiden toimintakyky vaihtelee merkittävästi. Hoitava lääkäri ei useinkaan tiedä potilaan työtehtävistä tai mahdollisuudesta niiden järjestelyyn. Järjestelyt onkin syytä tehdä yksilöllisesti ja toimipaikoittain.
Jos lääkäri toteaa tarttuvan taudin potilaallaan, on hyvinkin turvallista myös määrittää osaksi hoitoa eristäytyminen ihmiskontakteista. Työelämän muututtua ja etätöiden yleistyttyä edes eristäytyminen ei välttämättä edellytä sairauslomaa sellaisena, kuin olemme sen tähän asti ymmärtäneet. Työuupumus liiallisten työtehtävien takia ei parane lomalla, vaan tarkastelemalla työtehtäviä. Loma saattaa vain kasata pöydälle lisää töitä ja siten jopa ylläpitää uupumusta.
Harva ihminen on lopultakaan täysin terve. Sairaus voi heikentää toimintakykyä määräaikaisesti tai jopa lopullisesti, mutta tämä ei tarkoita työkyvyn menettämistä. Olisi hyvä pohtia, tulisiko meidän luopua sairausloman käsitteestä ja ryhtyä Britannian ”fit note” -käytännön tapaan määrittämään ennemminkin toimintakykyä ja sen rajoituksia. Hoitavan lääkärin tulee keskittyä potilaan toimintakyvyn tai sen rajoitusten ja niiden keston arviointiin. Potilas yhdessä työnantajan ja tarvittaessa työterveyshuollon kanssa käyköön keskustelun, kuinka hänen osaamistaan työkyvyn rajoituttua voi työpaikalla parhaiten hyödyntää.
Heikki Pälve
toiminnanjohtaja
Kari-Pekka Martimo
hallituksen varapuheenjohtaja
Suomen Lääkäriliitto
Lääkärilehden pääkirjoitus numerossa 40/15.
