Kuvittele itsesi saapumassa terveyskeskuksen odotusaulaan puoli kaksitoista päivällä. Lääkäriaika on varattuna kahdeksitoista, aiheena lääkityksen korjaus. Juuri ennen vastaanottoa käyt mittauttamassa verenpaineen hoitajalla, mutta pitkästä jonosta johtuen mittaus venyy pari minuuttia yli puolenpäivän. Hoitaja tokaisee luottavaisin mielin: ”Ei se haittaa, lääkäri on varmaan myöhässä aikataulusta kuitenkin, ei syytä huoleen”.
Tullessasi odotusaulaan, odotat vartin. Lääkäri pamahtaa ulos portistaan, katsoo sinua tulisin silmin ja kutsuu nimeäsi. Ilmoitat olevasi paikalla ja kadut sitä heti. Saat niskaasi sellaisen myöhästymissaarnan, että luulet hetken olevasi taas peruskoulussa. Saarnan lopuksi saat komennuksen jälki-istuntoon: vuorosi on lääkärin päätöksestä nyt siirretty jonon perälle, kello neljän tienoille, ”mikäli silloin on vielä vapaata aikaa jäljellä”. Neljä tuntia myöhemmin saarna jatkuu, lääkitys jää korjaamatta ja huolenaiheet kuitataan viittaamalla huonoihin elintapoihin, stressiin ja psyykkisiin tekijöihin liittyviksi.
Kuvittele nyt itsesi enkefaliittiin sairastuneen noin 20-vuotiaan Matin saappaisiin. Päätä särkee, huimaa, näkökenttä on kuin ravihevosella, kuume heiluu huippulukemissa ja hereillä pysyminen tuntuu mahdottomalta. Päivystävän lääkärin kysymykset kuulostavat muminalta ja niihin vastaaminen on vaikeata. Mattia pelottaa ja hätä tulee miehen puheesta kiroiluna esiin. Jossain vaiheessa lääkärillä menee hermo ja tiuskiminen ja syyttely alkaa: sinä esität ja valehtelet, oireesi ovat psyykkisiä, käytöksesi on todella sopimatonta ja huonoa.
Epikriisiin ilmestyy diagnoosiksi ahdistuneisuushäiriö ja Matin vanhemmille muistetaan mainita huonosta käytöksestä useampaankin otteeseen. Diagnoosivalintaa kyseenalaistettaessa lääkäri kovaan ääneen huomauttaa olevansa erikoisalansa huippu, jopa Amerikoissa asti tunnettu asiantuntija. Matin tilan huonontuessa sairautta aletaan kuitenkin viimein oikeasti tutkia ja hoitaa: muutaman viikon päästä hän on jo kotona. Anteeksipyyntöjä ei kuulu, virheitä ei myönnetä.
Lopuksi kuvittele vielä, että olet perinyt vakavan sairauden vanhemmiltasi, muttet tiedä sitä. Oireina on jatkuva kipu ja kehon kudosten haurastuminen. Päällepäin näytät kuitenkin täysin normaalilta. Juokset asiantuntijalta toiselle, kuunnellen suosituksia psykoterapiasta ja haukkuja kipulääkeriippuvuudesta, kunnes törmäät kirurgiin, jonka mielestä kaikki vaivasi korjaantuu leikkaamalla. Epätoivoisena suostut leikkauksiin ja kroppaasi aletaan laittaa puukolla uusiksi.
Ensimmäiset leikkaukset suoritetaan tekniseltä kannalta moitteettomasti, mutta jostain syystä ongelmat vain pahenevat eikä leikkaushaavat tunnu parantuvan. Tästä huolimatta, kirurgi uskoo vakaasti näkemykseensä ja sivuuttaa täysin kaikki epäilyt geneettisestä syystä, vaikka leikkaussalin henkilökunta olikin kudosten poikkeuksellista koostumusta ihmetellyt.
Leikkauksia jatketaan, mutta samalla päätät hakea näkemystä muilta asiantuntijoilta. Perinnöllisiin sairauksiin perehtynyt erikoislääkäri ohjelmoi geenitestejä, joista yhden tulos on positiivinen. Näytät tulokset kirurgillesi, joita hän vilkaisee hetken huvittuneesti ja sanoo niiden olevan täysi vitsi: hän on niin kokenut, että tietää paremmin. Seuraavaksi puhutaankin taas tulevista leikkauksista, joista kuitenkin kieltäydyt, saaden niskaasi painostusta ja paheksuntaa.
Nyt lääketieteen opiskelun aikana, ja vuosina ennen opiskelua olen kokenut tai todistanut sivusta kymmenisen vastaavaa tapahtumaa ja kuullut lukemattomia kauhutarinoita. Suurin osa kuulemistani kauhutarinoista eivät ole lähemmin tarkasteltaessa vastanneet todellisuutta: valtaosassa tapauksista lääkäri on luultavasti tarkoittanut hyvää, mutta ilmaisutaito ei ole ollut tilanteen tasalla ja vuorovaikutus on mennyt pieleen. Edellä esitellyissä, tositarinoihin perustuvissa kuvitelmissa on sitä vastoin kuitenkin varmaa, että lääkäri on sillä kertaa käyttäytynyt kuin idiootti ja hyvä tarkoitus on ollut tilanteesta kaukana. Mistä lääkärin huono käytös johtuu?
Yksi huono kohtaaminen vaatii nollautuakseen kymmenen hyvää.
Ammattiylpeys on kaksiteräinen miekka. Yhdistettynä hyvään itsetuntoon, luontaiseen empatiaan ja eheään moraaliin, ammattiylpeys edesauttaa lääkäriä toimimaan työympäristössä rakentavana tekijänä: työ tehdään tyylipuhtaasti, potilaita ja kollegoita kohdellaan asiaankuuluvalla kunnioituksella, epäonnistumisia pyydetään nöyrästi anteeksi ja virheistä opitaan.
Jos rengistä tulee isäntä ja terveen itsetunnon puute korjataan ”ammattiylpistymisellä”, seuraa alussa kuvatun kaltaisia tarinoita: taitovirheitä, vuorovaikutustaitovirheitä, hoitovirheitä ja paljon pahaa mieltä. Ensimmäisenä kärsijänä on potilas, toisena itse hoitava lääkäri ja kolmantena terveydenhuollon maine.
Nämä kuvailemani yksittäistapaukset ovat onneksi harvinaisia, mutta näiden jälkivaikutukset kantavat kauas. YLE:n Akuutti kirjoitti lokakuussa osuvasti lääkärivastaanotoista: yksi huono kohtaaminen vaatii nollautuakseen kymmenen hyvää. Riittääkö tämä ammattiylpistyneen lääkärin kauhujen vastaanoton jälkeen? Symbolisella analogialla ilmaistuna: voiko yhtä murhaa nollata synnyttämällä kymmenen uutta ihmistä?
Kollegaa lainatakseni: ”Potilaan on pystyttävä luottamaan täysin siihen, että lääkäri tekee aina kaiken voitavansa hänen hyväkseen”. Lauseessa on paljon viisautta, varsinkin kun ymmärtää, ettei ”kaikki voitava” rajoitu vain vastaanotolle, vaan yltää kauas sen ulkopuolelle. Huonosta itsetunnosta syntyvälle ammattiylpistymiselle ei kukaan meistä ole täysin immuuni ja sen tiedostaminen on askel kohti parempaa ammatinharjoittamista. Terve itsetunto, sen kehittäminen ja ylläpitäminen ovat toimivan vuorovaikutuksen tärkeimpiä kulmakiviä ja kuuluvat siten jokaisen terveydenhuollon ammattilaisen perusvelvollisuuksiin.
Saku Pelttari
Kirjoittaja on lääketieteen kandidaatti Tampereelta. Virallista lääketieteen opiskelua kolme vuotta takana – epävirallista vähintään elämän verran edessä.
