– Käy vaan istumaan, kehotan.
Vastaanotto alkaa totuttuun tapaan. Käymme ensin lyhyesti läpi kuulumisia yleisellä tasolla, puolin ja toisin. Sitten onkin aika jo mennä päivän varsinaiseen aiheeseen. Keskustelukumppani kaivaa esiin muistilistansa, josta valitsemme ensin käsiteltävät, tärkeimmät asiat. Tuntuu mukavalta tavata tuttu ihminen. Muistan hänen pitkäaikaissairautena ja suurimman osan lääkityksistäkin ulkoa. Lisäksi tiedän yhtä ja toista hänen elämästään. Aikaa ei tarvitse hukata esitietojen kaivelemiseen tietokoneelta.
– Näitä asioita on nyt taas kertynyt niin monta, enkä haluaisi vaivata kiireistä tohtoria liian pitkään.
– Sitä vartenhan minä täällä olen. Katsotaan mitä tällä kertaa ehditään ja jatketaan tarvittaessa seuraavalla kerralla.
Keskustelemme parin viikon takaisesta keskussairaalakäynnistä. Yritän selittää kotiin postitetun epikriisin perusteella, mitä siellä tehtiin ja miksi. Puhumme lääkemuutoksista ja yritämme yhdessä miettiä tapoja, miten sairauksien hoitoa voitaisiin tehostaa niin, että voimavaroja jäisi silti muuhunkin elämiseen. Vilkaisen oireilevaa korvaa ja tutkin aristavan lonkan.
Aika on käytetty ja jatkosuunnitelma laadittu. Kuin vaistomaisesti huomaan kätteleväni, vaikka sellaisesta onkin kehotettu luopumaan. Jollain tapaa se kuitenkin tuntuu sopivalta tavalta lopettaa vastaanotto näinkin tutun henkilön kanssa. Ikään kuin löisimme kättä päälle siitä, että näin tehdään ja nähdään taas. Ennen sanelun aloittamista vilkaisen vielä hetki sitten minulle ojennettua joulukorttia. Se lämmittää mieltä.
Aleksi Varinen
Kirjoittaja on yleislääketieteen erikoislääkäri.
