Taskuni pohjalla tuntuu pieni, lähinnä kutituksenomainen, sähköimpulssi merkkinä siitä, että monitoimiviestimeni on vastaanottanut uuden viestin. Päätän lukea sen vanhanaikaisesti ja tartun pieneksi mytyksi taitellun viestimen reunoista kiinni ja kiskaisen näytön suoraksi. ”Mitä oli näyttöön perustuva lääketiede?” tiedustelee yksi koulutettavistani. ”Ai niin”, kalenteriini olikin merkitty virtuaalinen oppimistapahtuma tälle päivälle, muistan. Koulutettavani on ilmeisesti perehtymässä esimateriaaliin aivan viime tipassa. Jotkut asiat eivät sentään muutu.
Eläkeiän jatkuvan nostamisen vuoksi aivojeni pitäisi pysyä virkeinä vielä pitkään, mutta päätän kuitenkin aivojumpan sijaan päästää itseni jälleen kerran helpolla ja suoritan tietokantahaun aiheesta. Vastaukset saan luettavakseni silmälasieni, joista en imagosyistä ole raaskinut luopua, näyttöpäätteelle. Teksti sävyttyy automaattisesti ympäristön mukaan ja sijaitsee optimaalisella lukuetäisyydellä ikänäköni huomioiden. Moniteholinssejä ei nykymaailmassa sentään kukaan käytä.
Lukiessani artikkelia siitä, miten ennen yksilöllistetyn ja resurssien järkevää käyttöä painottavan ”vältä viisaasti” -lääketieteen esiinmarssia näyttöön perustuva lääketiede muutti lääkärikoulutusta painottamalla tieteellisesti korkeatasoista tutkimustietoa, tulen ajatelleeksi, että koulutettavani olisi varmaan aivan hyvin itsekin voinut lukea tämän saman artikkelin. Mutta kenties hän toivoo minun kertovan jonkin esimerkin aiheesta oman urani varrelta.
Kertoisinko näyttöön perustuvan lääketieteen rajoitteista? Siitä, miten yksittäisen hoitopäätökset piti tehdä suurista väestöistä kerättyjen tietojen perusteella, vaikka jokainen yksilö on erilainen. Tai miten lääketutkimukset yleensä oli tehty melko terveillä, vaikka todellisuudessa lääkehoitoja saavat potilaat olivat iäkkäämpi ja sairaampia. Tai siitä, miten joidenkin lääkeaineiden tehoa yliarvioitiin, koska osa tutkimuksista oli jätetty julkaisematta. Yleensä sellaiset, joissa lääkeaineella ei ollutkaan toivottua vaikutusta.
Vai kertoisinko siitä, miten monta turhaa tai pahimmillaan jopa vahingollista toimenpidettä tai hoitokäytäntöä jäikään näyttöön perustuvan lääketieteen ansiosta pois käytöstä. Ja kuinka hoitosuositusten laatiminen ja käyttöönotto paransivat hoidon laatua ja toivat terveydenhuoltoon yhdenvertaisuutta.
Aihetta ajatellessani minut valtaa hetkeksi pieni nostalgia. Silloin oli kaikki kuitenkin niin paljon helpompaa. Tai ehkä ei sittenkään. Ongelmat olivat vain erilaisia. Osa niistä on ratkennut, osa ei ja tilalle on tullut myös uusia. Taiteilijan sanoin: ”Ei ennenkään kaikki ollut kuten ennen”.
Aleksi Varinen
Kirjoittaja on yleislääketieteen erikoislääkäri
Lue myös nämä Aleksi Varisen kirjoitukset:
