Antiikin Roomassa tietämätön kansa pidettiin tyytyväisenä tarjoamalla heille julmia sirkushuveja riippumatta siitä, toteutuiko tässä oikeus vai ei. Kansaa ei kiinnostanut, oliko julmuuden kohteena oikeasti rikollinen, itse julmuus on tärkeämpää.
Työpaikkajuoruilu, sipinät ja supinat, parisuhteet ja naapurin uuden auton hankinnan aiheuttama liikehdintä ovat aina olleet tyypillistä käytöstä uteliaalle ihmisrodulle, mutta missä ylitetään se raja, kun viaton uteliaisuus ja toisen ihmisen asioista lörpöttely muuttuu pakkomielteeksi. Kuinka moni joutuukaan pulaan sen takia, että ei kykene hillitsemään itseään luvatta toisen ihmisen asioiden penkomisessa.
Saako kuolema olla luonnollinen? Mielellään ei, koska se ei tarjoa mitään draamaa eikä juoruamisen aihetta. Ikään kuin itse kuolema ei olisi tarpeeksi traagista omaisille. Surunvalittelun sijaan laitetaan uteluviestejä kuolinsyystä ja kun todellisuus ei tarjoa haluttua draamaa, aletaan sepittää juoruja. Sairastuminen, onnettomuudet, avioerot, taloudelliset vaikeudet ja muut elämän vastoinkäymiset. Niistä ammennetaan voimaa – niin kauan kuin ne eivät kosketa henkilökohtaisesti.
Monet hyvätkin muutokset elämässä käännetään juoruissa negatiivisiksi. Epäonnistumiset, suru ja toisen ihmisen tuska ovat kuin bensaa liekkeihin. Ikään kuin rohkeus ja halu muutokseen olisi pahasta. Onko kuitenkin kyse perisuomalaisesta synnistä eli kateudesta. Jos oma elämä ei suo tarpeeksi sisältöä, niin energia kanavoidaan toisten elämän seuraamiselle. Kanalauman lailla käydään heikon yksilön kimppuun ja nokitaan lisää sen sijaan, että tarjottaisiin lohtua ja tukea vaikeassa tilanteessa. Suuressa kaupungissa on helppo hukkua ihmismassassaan ja vältellä uteliaita katseita, mutta pienessä kaupungissa kaikki asiat ovat julkisia ja siinä väritetyssä muodossa. Kukapa meistä haluaisi omaa sairastumistaan vatvottavan paikallisessa kaupassa tai kuppilassa.
Mikä onkaan tärkeämpi päivämäärä suomalaisessa yhteiskunnassa kuin verotustietojen julkistaminen. Sille varataan mediassa enemmän palstatilaa, kuin yhteiskuntaa ravisteleville todellisille uutisille. Harvaa kiinnostaa, montako uhria kuoli niin arkisiksi käyneissä luonnonkatastrofeissa, mutta sitäkin tärkeämpää on selvittää naapurin ja tuttavien tulot. Näissä aiheissa mässäillään maha täynnä useita viikkoja ja niin torit ja kuppilat saavat jälleen puheenaiheita. Kenelläkään ei heru ymmärtämystä yrittäjälle, jonka ansioiden takana saattaa olla pitkiä työpäiviä ilman lomaa läpi vuoden.
Missä mene raja? Milloin uteliaisuus on sairaaloista ja milloin siihen tulisi hakea apua? Ammatti saattaa tarjota mahdollisuuden urkkia henkilökohtaisia asioita, vaikka siihen ei olisi lupaa. Ammattietiikan tulisi estää tällainen käytös, mutta paljon tapahtuu esimerkiksi potilastietojen tai luottotietojen urkkimisia ilman asianmukaisen henkilön lupaa. Ammattilaisen kohdalla kyse on myös suuremmasta rikkomuksesta, koska hän ei voi vedota tietämättömyyteen. Onko kyse uteliaisuudesta vai sairaudesta? Onko kyse jonkinlaisesta riippuvuuden muodosta ja mihin vedetään raja?
Olemalla myötätuntoinen, iloitsemalla toisen onnistumisesta ja olemalla kannustava saavuttaa paljon enemmän kuin toisen ihmisen likapyykin penkomisella.
Sari Hannukainen
Kirjoittaja on yksityissairaalassa työskentelevä anestesiologian ja tehohoidon erikoislääkäri.
