Eduskunnassa järjestettiin perussuomalaisten aloitteesta äskettäin luontaishoitoja käsitellyt seminaari, jonka tavoitteena oli vaikuttaa valmisteilla olevaan lainsäädäntöön. Tilaisuudessa luontaishoitajat todistivat sokeiden saaneen näkönsä ja rampojen jättäneen sauvansa. Meitä lääkäreitä korpeaa tällaisten ihmetekojen julistaminen kansanedustuslaitoksen tiloissa. Yhtä ärsyttävää on, kun media levittää yksisilmäisiä, voimakkaasti vaikuttavia tarinoita. Tämä on omiaan tiukentamaan rintamalinjoja koululääketieteen ja luontaishoitojen välillä.
On kuitenkin hyvä muistaa, että luontaishoitajien joukkoon mahtuu monenlaista väkeä. Hoitoja markkinoivat usein omaa etuaan tavoittelevat puliveivarit, mutta itse hoitajien joukossa on myös monia, jotka aidosti välittävät potilaistaan. Nämä henkilöt, joskus myös lääkärit, saattavat olla ainoita, joilta epätoivoiset potilaat kokevat saavansa ymmärrystä ja tukea.
Äskettäisessä Inhimillinen tekijä -ohjelmassa kaikki potilaat olivat kiitollisia suomalaisesta korkeatasoisesta syövän hoidosta. Silti jokainen oli etsinyt tukea virallisen hoitojärjestelmän ulkopuolelta kaivaten sitä, että heitä hoidettaisiin ihmisinä, ei sairauksina. Edesmennyt kirjailija Reko Lundán kuvaa vaimonsa kanssa kirjassa ”Viikkoja, kuukausia” sitä dramaattista eroa, jonka he kokivat hakiessaan apua aivokasvaimeen – tai paremminkin sen aiheuttamaan ahdistukseen – meiltä koululääketieteen edustajilta ja Natalialta. Jälkimmäinen koski potilasta lempeästi ja kohtasi hänet rauhoittavassa ympäristössä. Hän sanoi ”sinä paranet”. Lääkärin etiikkaan ei kuulu valehteleminen, mutta totuus voidaan kertoa miljoonalla eri tavalla.
Vaihtoehtohoitojen piiriin hakeutuvat usein ne, joille lääketieteellä on toistaiseksi vähän tarjottavaa. He ovat hakeneet apua selittämättömiin ja moninaisiin ruumiillisiin oireisiin, joiden edessä tunnemme avuttomuutta. Osalla on pitkälle edennyt sairaus, johon tehokkaat hoitokeinot ovat loppuneet. Tarttuminen vähäiseenkin oljenkorteen tuo potilaalle toivoa ja tunteen siitä, että voi itse tehdä jotain. He eivät ole useinkaan tietämättömiä tai vähän koulutettuja, sillä toivon etsiminen on inhimillistä, ei rationaalista.
Ihmisten hätää ei saa hyväksikäyttää eivätkä vaihtoehtohoidot saa vahingoittaa. Niille tarvitaan lainsäädäntö. Hoitoja, joista ei ole tutkimusnäyttöä, ei tule korvata yhteisestä pussista. Silti niihin voi liittyä myönteisiä vaikutuksia, toivoa ja tukea, kuten omiinkin hoitoihimme. Ne voivat ratkaista, sairastaako ihminen hyvällä vai huonolla mielellä.
Olisiko meillä myös virallisen terveydenhuoltojärjestelmän piirissä itsetutkiskelun paikka? Turvalliset hoitosuhteet ovat tärkeitä vakavasti sairaalle. Ikkunasta näkyvä pilvenhattara voi tuoda toivoa toivottomuuteen. Mitä inhimillisemmät kasvot terveydenhuollolla on, sitä helpompi sitä on lähestyä. Mitä korkeampi kynnys sinne on, sitä useammin alttiit ihmiset turvautuvat vaihtoehtohoitajiin ja tuttavilta saataviin lääkkeisiin.
On syytä välttää kovia vastakkainasetteluja. Lääketieteen arvokkaaseen perinteeseen kuuluu se, että tarkastellemme hoitoamme kriittisesti ja kehitämme sitä pitkäjänteisen tutkimustyön avulla, mutta valmiita emme ole. Hoitomme aiheuttavat haittoja eivätkä hyvät yrityksemme johda aina toivottuihin tuloksiin. Oman edun tavoittelu tai uskonkaltainen omaan hypoteesiin juuttuminen ei ole keskuudessamme aivan tavatonta, se on inhimillistä.
On hyvä miettiä, miksi niin monet potilaat jättävät kertomatta meille vaihtoehtohoidoistaan. Se ei edesauta hyvää hoitoa, mikä on meidän tärkein tehtävämme.
Päivi Hietanen
Kirjoittaja on Lääkärilehden lääketieteellinen päätoimittaja.
Julkaistu Lääkärilehdessä 18/13.
