Melkoinen sadisti tästäkin tädistä löytyy. On tullut sekä pisteltyä paniikissa olevia lapsia neuloilla, että pideltyä kiinni paniikissa olevia lapsia, joita joku muu pistelee neulalla. Vaan ei auta, taas se on edessä. Lasten neuvolatarkastukset – ja rokotukset.
Lapselle neuvolan nimikin on täyttä huijausta. Sano Neulala vaan! Piikki ojossa siellä kuitenkin kiusataan, kunhan on ensin maireasti kyselty iät ja kaverikuviot, kehuttu piirustuksia ja hyppytaitoja. Monikohan lapsi tekee temput heräävän toivon vallassa: jos olen oikein taitava, tuo säästää henkeni? Vaan ei sitä neulaa voi ensimmäiseksikään tarjota, jos meinaa nähdä yhden jalan hypyt.
Rokotusten tarpeellisuudesta sinänsä saisi loputtoman väittelyn, mutta meidän perheessä ne on otettu. Ja kun suojaa lastaan, joutuu välillä satuttamaan häntä, kestämään omaa julmuuttaan. Tarkoitus pyhittää keinot aikuisen mielessä, mutta monenlaista konstia siihen silti tarvitaan. Sekä vanhemmalle että rokottajalle.
Jämäkkä vanhempi ilmoittaa, että rokotus otetaan. Käsky saattaa käydä ennakkoon tai siinä vaiheessa kun neula vilahtaa. Keskusteltavaa ei ole. Rimpuiluun suhtaudutaan kalseasti tai jättämällä se huomiotta – perusteluja ei tule. Vanhemman – ja rokottajan – syyllisyys tuntuu katoavan, kun asiaan suhtaudutaan äärikäytännöllisesti, antamatta satuttamistapahtumalle lainkaan merkitystä. Se oli siinä. Kaikki aikuiset ovat tyytyväisiä.
Herkästi syyllistyvä vanhempi – ja rokottaja – perustelee rokotuksen tarpeellisuutta monisanaisesti. Ensin höpistään, ettei se satu hyttysenpistoa enempää, vaikka vauvakin tietää totuuden. Käypiä auktoriteetteja ovat mm. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen setä (vahva vaikuttaja viisivuotiaan elämässä) tai neuvolan täti (itse ilkimys). Mainitaan myös ”terveys” ja ”laumaimmuniteetti”, joilla hämärretään pääasia: kohta sinuun sattuu. Kun perustelut eivät vakuuta lasta, vanhempikin alkaa vedota rokottajaan – jos sittenkin ensikerralla vasta se pistos… Rokottaja käskee vanhemman ulos ja kutsuu kiinnipitäjäksi äärikäytännöllisen työtoverinsa.
Makeilutekniikka on kaikkein pettävin. Kun on kestänyt (mieluiten reippaasti) rokotuksen, saa tarran tai berliininmunkin. Vanhempi – ja rokottaja – voivat huokaista helpotuksesta: ei tässä nyt täysiä sadisteja olla. Äidillekin kelpaa munkki, koska ei se ole kivaa kenellekään. Huomaamatta jää, miten lapsi on suostunut kiltisti satuttamiseen.
Käyttämättä on enää syyllisyyden sävyistä tummin: syyllistäminen. Sen osaavat sekä vanhemmat että rokottajat. ”Tottakai se sattuu, jos sä tolla tavalla kiemurtelet!” ”Kuule, tässä oli just sinua vielä nuorempi poika, joka ei yhtään itkenyt.” Lapsi, vanhempi ja rokottaja keikkuvat samassa veneessä syyllisyyden aavalla merellä. Kaikki voivat pahoin. Kotona rokottaja valittaa huonosti kasvatetuista lapsista ja vanhempi harkitsee valitusta. Lapsen syyllisyys hukkuu aikuisten mielipahan pauhuun.
Reiluintahan minun olisi sanoa lapselleni, että kyllä se sattuu ja jonkun aikaa aika kovastikin, mutta minä autan sinua kestämään sen. Saat pelätä ja huutaa. Saat olla pahastunut. Saat olla niin kuin et oliskaan. Se rokotus otetaan, koska minä uskon, että se auttaa sinua. Ei siihen kukaan muu pakota, vaikka niin helpottavaa olisikin, jos saisimme yhteisen syntipukin. Jonkun ihan pimeän sadistin.
Janna Rantala
LL Janna Rantala on lastenpsykiatri, psykoterapeutti ja tietokirjailija, joka myös kouluttaa lastenpsykiatriaan ja vanhemmuuteen liittyvistä aiheista.
Lue myös:
Totta vai tarua: 8 väitettä rokotuksista
Muista kertoa rokotuksista
Rokotuspakko ei sovi Suomeen
