Onko lääkärillä todellista valtaa? Vai pelkkää vastuuta? Kuulin sivusta ratikassa nuoren miehen puhelinkeskustelun, jossa hän kertoi tuohtuneena lääkärin käyttäneen suorastaan mielivaltaa, kun ei antanut hänelle kuin kolme päivää saikkua, vaikka oli todennut ”siis niinku bronkiitin ja sinuiitin, kelaa, yhtä aikaa!” Pojan mielestä kaksi viikkoa olisi ollut oikeampi aika. Ehkä lääkäri unohti kertoa selkokielellä, mitä bronkiitti tarkoittaa. Tai ehkä hän ei osannut palvella potilasta siten, että pojalle olisi jäänyt sellainen olo, että hänestä välitettiin. Ehkä siksi lääkärin aivan asiallinen päätös tuntui mielivallalta. Mutta aloin ajatella asiaa laajemmin, mieltävätkö muut ihmiset todella, että lääkärillä on valtaa? Ja osalla ulottuen jopa mielivaltaan? Tai miellämmekö me lääkärit itse, että meillä on valtaa?
Minä sanoisin, että meillä ei ole valtaa. Lääkäreinä meillä on velvollisuuksia. Esimerkiksi M1-lähete on velvoite, vaikka siinä toki toteutetaankin korkeaa, ehkä korkeinta, vallankäytön astetta, toisen itsemääräämisoikeuden rajoittamista. Mutta se on kuitenkin velvoite, jolla kannamme vastuun kriittisesti sairaasta potilaasta. Sairausloman ”antaminen” tai ”määrääminen” on ammattitaitoon kuuluvaa palvelua ja arviointia, myös tietenkin ammattieettistä huolehtimista samaan aikaan. Samoin potilaan kanssa eri mieltä oleminen yleensä on ammatillinen kiista, ei oman valta-aseman osoittamista. Mutta jos nämä tuntuvat potilaasta vallan käytöltä, jotain on pielessä. Samoin, jos nämä tuntuvat lääkäristä siltä. Nimittäin missä on silloin vastuu?
Vastuu on sekä negatiivinen että positiivinen sana. Vastuu voi tuntua velvollisuudelta mutta vastuu ei saisi olla vallankäytön väline eikä välinearvo. Me emme saa missään tapauksessa emmekä hetkessä vedota vastuuseen vain siksi, että haluaisimme käyttää päätäntävaltaa ohi potilaan omien toiveiden. Esimerkiksi oikeustoimikelvottomuus, tahdonvastaiseen hoitoon määrääminen tai työkykyasiat ovat arkoja paikkoja, joissa paljon jää lääkärin käsiin, vaikka tietenkin nämä päätökset käsitellään muissakin instansseissa, joissa lääkärin toimintaa valvotaan ja lääkärin päätökset asetetaan esimerkiksi hallinto-oikeuden tarkasteltavaksi. Sillä jos niin teemme, jos toimimme mielivaltaisesti subjektiivisista lähtökohdista, ymmärrän tuon ratikassa kuullun keskustelun ja silloin häpeän. Silloin olemme ottaneet valtaa mutta emme oikeata vastuuta.
Lääkärin työ on kummallinen yhdistelmä kutsumusta, tiedettä, inhimillisyyttä, onnistumista ja erehtymistä. Siinä vastuu, vaatimukset (toisten ja omat) sekä velvoitteet kietoutuvat yhteen erottamattomasti. Pääosin työ on tietenkin työtä emmekä me tätä kaikkea tiedosta eikä pidäkään, arjesta ei tulisi muuten mitään, mutta toisinaan on hyvä pysähtyä miettimään, mitä me teemme. Se on lääkärinä olemisen hienous. Ja tiedättekö mitä, jo siinä ottaa sen vastuun.
Maria Heliste
Kirjoittaja on lääketieteen lisensiaatti
Kirjoitus perustuu Lääkärilehdessä julkaistuun blogiin.
Aikaisemmin:
Kannattaako kuolevaa kuljettaa?
Vaimonsuojeluilmoitus
