”Ilmatyynyaluksesta” vastasi mies, kun kysyin haaveileeko hän mistään. ”Kovin on konkreettista”, totesin, vaikka saaressa oltiinkin. ”Etkö koskaan, että saisit Penelope Cruzin sänkyyn?” ”Ehkä hetkittäin”, kuului diplomaattinen vastaus.
Suomalaiset vastaavat unelmista kysyttäessä usein jotain maanläheistä – sellaista, joka on pikemminkin toive kuin fantasia. Ehkäpä omimmat haaveemme ovatkin niin salaisia ja yksityisiä, ettei niistä käy maailmalle laulaminen, tai ne menettävät arvonsa. Monet unelmamme olemme vaihtaneet korkeaan aineelliseen elintasoon – oma auto voi olla unelmien kohde ja täyttymys vain silloin, kun se vaati uhrauksia ja sen saavuttaminen oli epävarmaa. Tänään työnsankareiden unelma on ennemminkin vapaus kuin tavara.
Unelmat ovat mielen lepopaikkoja. Niistä voi tulla totta tai ne voivat särkyä – mutta saavuttamattomina ne ovat arjen pakopaikkoja. Ne muuttuvat elämänkoulun eri asteilla. Nuori ihminen haaveilee pääsystä opiskelemaan unelma-ammattiinsa. Opiskelija toivoo, että voisi jättää itsestään hyvän jäljen lääketieteen kehitykseen tai ainakin potilaisiin, joita kohtaa. Yksin jäänyt unelmoi kumppanista ja sairastunut oireettomista päivistä.
Ajassamme elää jonkinlainen unelma ikuisesta ja täydellisestä terveydestä, jonka ympärille on rakentunut valtava liiketoiminta. Terveys- ja kauneudenhoitotuotteiden valtava mainonta vastaa yritykseemme hallita elämää ja käyttää hyväkseen nykymenoon liittyvää ahdistusta. Narsistisessa kulttuurissa monilla on nykyisin myös rahaa sijoitettavaksi unelmaan – vai onko se pakonomaista riippuvuutta – omasta täydellisyydestä. Täydellinen terveys on kuitenkin vain sellaisen ihmisen arvo, jolla ei ole lähipiirissään kroonisen sairauden kanssa elävää. Vasta sairauden kanssa elänyt tietää, ettei hyvän elämän ei tarvitse sisältää ylen määrin terveyttä. Eräs potilaani sanoikin, ettei hän enää unelmoi paranemisesta vaan siitä, että kestäisi sairautensa henkisesti loppuun asti.
Terveydenhuollon ammateissa on hyvät mahdollisuudet auttaa ihmisiä toteuttamaan haaveitaan ja saada siitä paljon iloa itselleenkin. Hoitotyössä voidaan auttaa saamaan lapsia, korjata rikkimenneitä ruumiita ja mieliä. Monissa tehtävissä voi parantaa koko maailmaa oikeudenmukaisemmaksi paikaksi elää. Silloin kun ei voi parantaa, voi luoda ympärilleen toivoa aidolla läsnäololla ja kanssaihmisen arvostamisella.
Monet hakeutuvat tehtäviinsä – vapaaehtois- tai muuhun työhön – kutsumuksesta, toteuttamaan omaa unelmaa. Kutsumus, johon kuuluu sisäistä palavaa halua ja vakaumusta, on erinomainen lähtökohta. Samalla se saattaa sisältää aimo annoksen velvollisuudentuntoa ja tunnollisuutta, jotka voivat vietellä ylittämään omat voimat. Ne voivat olla uhkia mielen lepopaikoille. Korkea sisäinen vaatimustaso johtaa armottomaan menoon, jossa haaveille jää vähän tilaa. Rentoutuminen ja unelmointi kuuluvat tasapainoiseen elämään. Ne ovat yhtä tärkeitä hyvän olon lähteitä kuin työkin.
Jo joutui armas aika…suvivirsi tai suvilaulu, samapa tuo, juuri nyt ulkona tuoksuu vapaudelta. Käyttäkäämme se unelmiamme etsien.
Päivi Hietanen
Kirjoittaja on Lääkärilehden lääketieteellinen päätoimittaja.
