Kiinnostaisiko työmenetelmä, joka nostaa tuottavuutta, vähentää työn kuormittavuutta ja lisää henkilökunnan viihtyvyyttä? Menetelmä on helposti saatavilla, ei vaadi lomakkeiden täyttöä, uutta käyttäjätunnusta tai tietojärjestelmää, ja se toteutetaan työajalla. Käyttöoikeus ulottuu työajan ulkopuolelle ja siirtyy mukanasi jos vaihdat työpaikkaa. Ketäpä ei kiinnostaisi, ja silti käytämme menetelmää tuskastuttavan harvoin.
Tarkoitan työnohjausta, jonka merkitys nousi mieleeni Miila Halosen koskettavasta kolumnista Lääkärilehdessä (45/2015) ja Potilaan Lääkärilehdessä. Psykiatrian alan työntekijöille kuuluu yleensä edes harva ja ryhmämuotoinen työnohjaus, mutta somatiikan puolella työnantaja tarjoaa sitäkään hyvin harvoin. Noinkohan vielä voimissaan ovat käsitykset työnohjauksesta vain ”sitä tarvitseville”? Personal trainer kelpaa, mentorille iso peukku, mindfulnes-coach todellakin kyllä, mutta työnohjaus – äh, se on heikoille ja mokanneille. Vanha jankutus siitä, ettei esimerkiksi lääkäreitä voi johtaa kuin lääkäri, sopinee tähänkin. Kuinka kukaan, joka ei ymmärrä työn sisältöä, voisi työnohjata sitä?
Helposti voisi. Mielestäni työn kuormitus toteutuu ainakin neljällä tasolla, joista jokaisessa työnohjauksella voisi olla keskeinen rooli.
Kun itse tekee virheen tai sattuu työtapaturma. Kaikille käy näin, joskus kohtuuttomin seurauksin. Stressin keskellä hätiköinti. Kliinikon tuntuma, joka olikin väärässä. Aamuöiset päätökset, joista kannamme osaltamme vastuun, tuli mitä tuli. Työterveyshuollon sinänsä merkittäviä psykologipalveluita saa vasta, kun työkyky on vakavasti uhattuna, eli liian myöhään. Työnohjaus on eri asia kuin klinikkameeting, jossa käydään läpi käytänteitä ja mokia (vaikka voi sitä siihenkin käyttää). Ei ole niin keskeistä ymmärtääkö työnohjaaja mitä mokasit, kunhan hän ymmärtää pohtia kanssasi, mikä on tapasi suhtautua mahdolliseen mokaasi.
Kun tapahtuu jotakin ylivoimaista, kuten onnettomuus tai muu katastrofi. Pariisin tapahtumat muistuttivat minua lokakuusta 2002, kun päivystin Helsingin ja Uudenmaan lastenpsykiatriaa. Myyrmannissa räjähti pommi. Tapahtuma olisi ollut järkyttävä joka tapauksessa, ei vain ammatillisesti, mutta silloin olin nuorena erikoistuvana kohtuuttomassa roolissa. Työohjauksen idea ei ole vain ”purkaa tuntoja”, vaikka sitäkin joskus, vaan pohtia miten tapahtuma vaikuttaa minuun ja tapaani tehdä työtäni.
Kun tapahtuu kaikenlaista, mitä ihmisten elämään voi kuulua. Lääkärinä kohtaa niin paljon asioita, joita ei voi kertoa sellaisenaan kavereille, ei perheelle, ei jakaa Facebookissa, ainakaan herättämättä tunnemyrskyä. Lukuisat toimenpiteet, jotka näyttäytyvät kiihdyttävinä moraalis-eettisinä kysymyksinä, mutta ovat meille työpäivä. Keskeytämme ei-toivotut raskaudet, ulosautamme vammautuneet, keräämme oikeuslääketieteelliset näytteet, lopetamme hoidot tuloksettomina, emme enää elvytä, toteamme itsemurhat, kirjaamme vammat, avaamme kuolleet… Työnohjauksessa voi kertoa kaiken. Ei tarvitse suojella kenenkään tunteita.
Kun työ nyt ylipäätään on vastuullista. Työnohjauksessa voi pohtia laajemminkin muun muassa omaa ammatti-identiteettiä, joka on lääkäreillä yleensä vahva, ympäristönkin tukema. Samoin voi miettiä tapaansa olla ihmisten kanssa (kuuluisat vuorovaikutustaitomme) ja suhtautumistaan auktoriteetteihin tai sellaisena esiintymiseen. Tuleeko äyskittyä, hihiteltyä, huokailtua tai puhuttua vakuuttavalla rintaäänellä yöllisissä konsultaatiopuheluissa? Onhan se mukavaa, kun tykypäivässä tähtäämme yhdessä työkyvyn ylläpitämiseen. Köysiratakiipeilyn rinnalle vain toivoisi ammattimaisempaa pohdintaa oman työn tekemisensä merkityksistä.
Janna Rantala
LL Janna Rantala on lastenpsykiatri, psykoterapeutti ja tietokirjailija, joka myös kouluttaa lastenpsykiatriaan ja vanhemmuuteen liittyvistä aiheista.
Julkaistu Lääkärilehden verkkosivuilla.
