Pallottelu. Siinäpä sana, jota moni terveyspalveluita käyttänyt vihaa. Ilmaisu kuvaa raivostuttavaa ja turhauttavaa ihmisen siirtelyä ”luukulta” toiselle. Pallotellulle tulee olo, ettei hänen tilaansa oteta vakavasti tai ettei häntä haluta tai osata hoitaa. Epävarmuus ei tunnu loppuvan koskaan eikä kukaan ota vastuuta. Potilaalle tulee tunne, että hänet on terveysongelmansa lisäksi jätetty yksin selviämään systeemin hampaissa.
Pallottelu. Jokainen joukkuepallopelejä pelannut tietää, miten maali tehdään ja miten siihen valmistaudutaan. Vaikka lopulta aina tarvitaan se viimeisenä palloon koskeva, joka laittaa pelivälineen maaliin ei hän voi millään voittaa peliä yksinään. Maalia edeltää melkein aina pelin rakentaminen ja syöttökuvio jossa eri pelaajien vahvuusalueita käytetään hyväksi niin, että maalintekijälle aukeaa paikka josta iskeä. Kukin tekee osansa yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi.
Tästä on usein kyse myös terveydenhuollossa. Potilaan kannalta on toki toivottavaa, että yksi ainoa lääkäri pystyisi loistavana yksilösuorituksena hoitamaan hänen asiansa alusta loppuun ja siihen pyritäänkin. Valitettavan usein se ei kuitenkaan ole mahdollista. Lääketieteellisen tiedon lisääntyminen ei suinkaan ole vähentänyt epävarmuuden kokonaismäärää. Päinvastoin, mitä enemmän diagnoosi-, hoito- ja tutkimusvaihtoehtoja on, sitä epävarmemmin kokonaisuus usein hahmottuu. Ja kuten American Medical Associationin JAMA-lehti toteaa tuoreessa pääkirjoituksessaan: ”Lääkärit kohtaavat elämänikäisen oppimisen haasteen aiheesta, joka on niin laaja ja monimutkainen ettei yksikään lääkäri voi toivoakaan hallitsevansa kaikkea lääketieteellistä tietoa” (kirjoittajan suomennos).
Epävarmuus ei siis ole pelkästään potilaan kannettavana – se kuuluu olennaisena osana lääkärintyöhön. On aina kuulunut ja tulee kuulumaan. Parhaatkin tutkimusmenetelmät jäävät yhä toisiksi inhimillisen sairastavuuden monimuotoisuudelle eivätkä parhaatkaan kliinikot tiedä (tai edes muista) kaikkea. Tarvitsemme toistemme apua. Erityisen totta tämä on erikoissairaanhoidossa, jossa tiedon määrän lisääntyessä kukin lääkäri on joutunut sukeltamaan syvemmälle omaan alaansa. Tämän vuoksi näemme horisontista yhä pienemmän siivun ja osaamisemme on kapeampaa. Tämä johtaa auttamatta tutkimusten ja hoidon ketjuuntumiseen monissa tapauksissa. Lisäksi on totta, ettemme epäilemättä yhäkään tunne nimeltä kaikkia mahdollisia ihmisolennon sairauksia tai pysty niitä luokittamaan. Tavoitteena se näissä pallopeleissä kuitenkin aina on.
Inhimillisen elämän ollessa mitä se on, en lainkaan epäile, etteikö toisenlaistakin ja jopa turhaa pallottelua saattaisi tapahtua. On myös varmasti kiistatta osoitettavissa, että hoidon koordinointia ja yhteensovittamista voidaan kehittää. Monimutkaisimmat, vaikeimmat ja askarruttavimmat tilanteet tapaavat kuitenkin olla ainutlaatuisia ja joukkuepelin hiominen niitä varten voi olla vaikeaa, kun ennalta ei tiedetä edes tarvittavan joukkueen kokoa, saati ketä siihen tulisi rekrytoida. Pyydänkin pallottelun kohdalle sattuessa harkitsemaan, onko kyseessä välinpitämättömän ja vastuuttoman viskomisen sijaan kuitenkin tapa nimenomaan ottaa vastuuta epävarmallakin yrityksellä syöttää kenties tässä tilanteessa asian paremmin hallitsevalle pelitoverille. Oman ja erikoisalansa osaamisen rajat tulee lääkärin tuntea ja hyvän hoitosuhteen merkki on se, että pystyy ne potilaallekin kertomaan. Tässä saattaa vielä olla harjoiteltavaa?
Jussi Sipilä
Kirjoittaja on neurologi Joensuusta
