“… selvitellään nyt alustavasti, mistä on kyse. Muutama tunti tässä vierähtää, kunnes kaikki laboratorio- ja kuvantamistutkimukset ovat valmiina. Tulen sitten uudelleen tapaamaan. Tuleeko mieleen mitään kysyttävää?”, nuori lääkäri sanoo, seisoen potilassängyllä makaavan varttuneen miehen vieressä.
On kiireinen ilta sairaalan päivystyksessä. Toisessa päässä osastoa muistisairas potilas huutaa äitiään tasaisin väliajoin, laulaen välillä vanhoja iskelmäklassikoita värisevällä äänellä. Yhdessä nurkassa pedillä makaa päihdekäyttäjä, jonka ruumiineritteiden tuoksu valtaa osaston. Yhdellä potilaalla on kova nälkä ja ruokaa pyydetään. Nuoren lääkärin korvaan kuuluu kesäkandidaatin selitys: ”... nyt ei voi syödä kun ei tiedetä joutuuko leikkaukseen, myöhemmin sitten ruokaa kun on asiat paremmin selvillä”. Monitorilaitteiden piippausten kakofonian seasta joku huutaa: "Hei tyttö! Hoitaja!"
”Eipä tässä ihmeempiä kysyttäviä kyllä tule mieleen”, mies vastaa nuorelle lääkärille metelin läpi ja korjaa asentoaan potilassängyllä. Nuori lääkäri kiittää, lupaa palata asiaan mahdollisimman pian. Hän siirtyy työhuoneeseen, jossa on rivi muitakin lääkäreitä. Sanelukapulat sauhuavat kaikkien sanellessa yhteen ääneen. Silloin tällöin kaksi tai kolme sanelijaa sanoo yhtä aikaa ”piste”, jota seuraa hetken hiljaisuus. Yhdessä nurkassa amanuenssi sanelee hiljaisella äänellä yhden lauseen kerrallaan, pitää välissä muutaman minuutin miettimistauon.
Yhdellä koneella istuu takapäivystäjä, vanhempi sisätautilääkäri, päivystystä paljon nähnyt raudankova diagnostikko. Hän on töissä poikkeuksellisesti, sen verran kova kiire on tänään. Hänen saavuttua paikalle jono alkoi purkautua lähes kaksinkertaisella nopeudella.
Vuosikymmenten aikana hioutuneen työrutiinin avulla hän pystyy vaivatta vielä seuraamaan ympäristön tapahtumia sivusilmällä. Hän havaitsee viereisen nuoren lääkärin olevan epävarma potilaan oireista ja tutkimuslöydöksistä ja valmistautuu henkisesti pian tulevaan konsultaatioon. Muutaman minuutin rohkeutta kerättyään, nuori lääkäri kääntyy vanhemman puoleen ja nöyrästi pyytää neuvoja.
Vanhempi lääkäri esittää sarjan kysymyksiä potilaasta: osaan nuori lääkäri osaa vastata suoraan, osaan ei ja tarkistaakin ne heti tietokannasta. Yhdessä luodaan kokonaiskuva potilaan tilasta, katsotaan sitä eri näkökulmista. Vanhemmalla lääkärillä herää kokemustensa perusteella vahva epäily syövästä ja yksissä tuumin päätetään suorittaa leikekuvantamistutkimus.
Nuori lääkäri saa kuvat läpikäyneen radiologin vastauksen tunnin kuluttua ja joutuu keräilemään itseään vastauksen perusteella. Vatsaontelossa näkyy muutoksia, jotka sopivat parhaiten syöpään.
Nuori lääkäri on urallaan sen verran alkutekijöissä, että on tähän mennessä säästynyt tilanteilta, joissa joutuu potilaalle kertomaan pahanlaatuisen sairauden epäilystä. Hän tietää, ettei surullisten uutisten kertomiseen ole mitään Käypä hoito -ohjeistusta olemassa, eikä seniorikaan oikein voi siinä muuten auttaa, kuin menemällä kertomaan asiasta hänen puolestaan. Hän ei myöskään tiedä täysin mitä sanoa, koska löydöstä ei oikein suoraan voisi syöväksikään ristiä. Tällaisen kuvantamislöydöksen taustalta voi harvoin paljastua jokin muukin sairaus, joka ei millään tavalla liity syöpään: tällöin syövän mainitseminen olisi täysin turhaa ja aiheuttaisi tarpeetonta henkistä kärsimystä.
Joka tapauksessa jatkotutkimuksia olisi tehtävä runsaasti löydöksen luonteen selvittämiseksi, ennen kuin ennusteesta voisi sanoa mitään. Potilas voi olla parantumattomasti sairas, toisaalta myös parannettavissa hyvinkin helposti. Nuori lääkäri jää pohtimaan, kuinka asian hoitaisi.
Päivystys on yllätysten työtä. Yllätykset voivat olla joskus positiivisiakin, joskus myös varsin ikäviä. Miten sinä toimisit nuoren lääkärin saappaissa? Jäätyisitkö kauhusta vai toimisitko? Turvautuisitko senioriin, joka kokemuksensa turvin kävisi kertomassa potilaalle huonot uutiset? Vai kantaisitko vastuun itse ja menisit kertomaan potilaalle tietämättä, miten hän uutisiin reagoi? Olisitko valmis ottamaan potilaasta kopin jos reaktio onkin hillitsemätön suru tai kauhu, vai lähettäisitkö potilaan pikimiten matkaan osastolle toivoen, että joku siellä lohduttaisi? Entäs jos vastaavanlaisia tilanteita on tiedossa samalle illalle kaksi? Tai jopa kolme? Mitä sanoisit, jos potilaasi kysyisikin: ”tohtori, kuinka kauan minulla on aikaa?”.
Tarinassa vanha lääkäri pyyteettömästi tokaisee nuoremmalleen: ”Kunhan et itse ole potilaan lohdutettavana uutiset kerrottuasi, on asiat riittävän hyvällä tolalla. Tulta päin vaan, kyllä se sitten ajan kanssa helpommaksi muuttuu”.
Ihmisen kohtaaminen ihmisenä korostuu akuuteissa tilanteissa. Uran alkuvaiheessa kynnys huonojen uutisten kertomiselle on korkea ja vaikka kynnys kokemuksen myötä jonkin verran laskee, vanhakaan lääkäri ei ole immuuni sen tuomalle kuormitukselle. Oikeaa tapaa huonojen uutisten kertomiselle ei tunnu olevan, kun taas liuta vääriä tapoja kyllä tarjoutuu.
Nuori lääkäri näiden sanojen saattelemana päätti ottaa vastuun ja meni kertomaan potilaalle tilanteesta omin sanoin. Silmiin katsoen hän kertoi löydöksistä ja niiden perusteella heränneestä syöpäepäilystä, antoi potilaan rauhassa ottaa uutiset vastaan. Potilas otti vastaan uutiset suruisana, mutta tyynesti, todeten ”ei kai tässä auta muu kuin käynnistää koneisto ja aloittaa taistelu”. Nuori lääkäri päätti unohtaa listallaan olevat kymmenen potilasta muutamaksi minuutiksi ja valmistaa potilasta tulevaan.
Onnellinen loppu ei ole syövän maailmassa itsestään selvä, mutta tässä tapauksessa tauti paljastui lymfoomaksi ja hoitui vuodessa solusalpaajilla, eikä uusiutunut vuosien seurannassa. Potilaalle kokemus oli rankka, mutta hyvä muisto jäi erityisesti lääkäreistä ja hoitajista, jotka eivät piiloutuneet tittelin taakse hädän hetkellä, vaan kohtasivat hänet ihmisenä. Erityisesti mieleen jäi nuori lääkäri, joka suostui huonojen uutisten jälkeen viettämään sen lyhyen hetken aikaa potilaan kanssa aikaa kiireisenä iltana.
Saku Pelttari
Kirjoittaja on kuudennen vuosikurssin lääketieteen opiskelija Tampereen yliopistosta.
