Toipumisella viitataan psykiatriassa useimmiten sairaudentilan tilan merkittävään lievittymiseen. Kliinisen toipumisen arviointi on asiantuntijalähtöistä toimintaa, joka keskittyy johonkin mitattavissa olevaan ja kaikkien kohdalla samalla tavalla arvioitavaan ulottuvuuteen. Tällaisia muuttujia ovat esimerkiksi diagnoosin kriteerien täyttyminen, toimintakykypisteytyksen muutos tai remissio.
Viime aikoina toipuminen on merkitykseltään laajentunut, kun sillä on alettu viitata henkilökohtaiseen toipumiseen. Henkilökohtainen toipuminen tarkoittaa mahdollisuutta viettää merkityksellistä elämää mielekkäässä sosiaalisessa roolissa. Kliininen toipuminen voi jäädä myös fyysisissä vammoissa vähäiseksi, mutta niistä kuntoutuva voi oppia elämään parempaa elämää vammansa kanssa. Vakavasta psykiatrisesta sairaudesta kärsivä voi toipua parempaan elämään, vaikka oireisto on ajoittain vaikea-asteisempaa.
Toipumisorientaatiolla viitataan sekä mielenterveyspalvelujen järjestämisen periaatteisiin että yksilötason toipumisen tavoitteiden henkilökohtaistamiseen yhteisen päätöksenteon kehyksessä. Taustatekijöinä näkökulman laajentamisessa on ollut sekä yhteiskunnallisia tekijöitä, kuten ihmisoikeuksiin kohdistettu huomio, että terveyspalvelujen lisääntyvä käyttäjälähtöisyys, jonka seurauksena paternalistinen suhtautuminen vakavista psykiatrisista sairauksista kärsiviin alkoi heiketä. Kasvava huomio hoidon yksilöllistämisen tarpeisiin ja positiivisen psykologian kehitys ovat vauhdittaneet orientaation leviämistä. Avohoidon kehittymisen myötä kuntoutujat tulivat paremmin kuulluiksi siitä, minkälaista elämä on sairauden kanssa ja toisaalta sairastamisen tuolla puolen.
Alun perin 1950-luvun puolivälissä alkaneessa Vermontin kuntoutusprojektissa ohjaavana ajatuksena oli kysyä potilaalta, mitä hän tarvitsee päästäkseen sairaalasta pois. Projektin kehittäjät uskoivat, ettei täyttä toipumattomuutta ole olemassa. Bostonin yliopiston psykiatrisen kuntoutuskeskuksen johtaja William Anthony alkoi kehittää uutta henkilökohtaiseen toipumiseen perustuvaa kuntoutusmallia. Kuntoutujia kirjattiin yliopiston opiskelijoiksi, joiden tavoitteena oli oppia mahdollisuuksista edistää omaa kuntoutumista. Yliopiston opiskelijan rooliin siirtyminen innosti kuntoutujia edistämään omaa toipumistaan ja siirtymään pois potilaan roolista.
Henkilökohtainen toipuminen on epälineaarista ”matkaa parempaan elämään”, vetäytymisestä kohti suurempaa sosiaalisuutta ja kasvua sairaudesta huolimatta. Elämälle kehittyy uusi mielekkyyden kokemus sairauden vakavista seurauksista huolimatta. Henkilökohtaisen toipumisen aikana toimijuuden kokemus vahvistuu, omat vahvuudet ja heikkoudet hahmotetaan paremmin, omia taitoja ja piirteitä hyödynnetään paremmin ja kokemus toipumisen lähteenä olemisesta vahvistuu. Itseyden jälleenrakentamisessa voidaan siirtyä sairaan identiteetistä kohti positiivista itsekokemusta. Toipumisen yhteys hyvinvointiin ei riipu kliinisestä toipumisesta tai toimintakyvyn elpymisestä, vaikka hyvinvoinnin ja kliinisen toipumisen välillä on merkitsevä yhteys.
Jotta tämä olisi mahdollista, potilaan tulee voida vaikuttaa hoitopäätöksiin ja tehdä valintoja itse. Tätä kaikkea edistävät avoimuuden ja rehellisyyden periaatteet, toivon ilmapiirin luominen ja ylläpitäminen mielenterveyspalveluissa. Australian terveysministeriössä luotiin viitekehys toipumisorientoituneille mielenterveyspalveluille. Saataisiinko tällainen Suomeenkin?
Jyrki Korkeila
psykiatrian professori, Turun yliopisto
ylilääkäri, Harjavallan sairaala
Lääketieteellinen pääkirjoitus Lääkärilehdessä 49/2017. Lue koko juttu kirjallisuusviitteineen alla olevasta linkistä.
