Minulta on usein kysytty, mitä lääkärit ajattelevat potilaiden oire-googlailusta. Herkästi luulisi, että suhtautuminen on valtaosin kielteistä, mutta useimmat tapaamani lääkärit, joilta olen asiasta kysynyt, suhtautuvat siihen melko neutraalisti. Jotkut ovat pilke silmäkulmassa todenneet, että kivahan se on, kun ei tarvitse itse tehdä mitään, kun potilaalla on jo anamneesi, status, diagnoosi ja hoitosuunnitelma valmiina. Toiset kokevat sen varpaille astumisena: lääkäri kun kuitenkin on se, joka tekee päätökset ja on henkilökohtaisesti niistä vastuussa.
Internetin syövereissä on monenmoista tiedonlähdettä. Nykyaikainen opiskelu ammentaa suuren osan materiaalistaan näistä tietolähteistä, ja jo parissa vuodessa lääketieteen opiskelijan kuva näistä internet-tohtoreista ehtii muuttua inhorealistiseksi – tai ainakin pitäisi muuttua.
Google oli ennen allekirjoittaneen tiedonhaun ensimmäinen oljenkorsi. Nykyisemmin se on paljastunut juoruilevaksi joo-mieheksi, joka rakastaa herättää pelkoja ja vahvistaa kyselijöiden ennakkokäsityksiä: mitä hullummat pelot ja ennakkokäsitykset, sen parempi. Jos rakastaa vaihtoehtoismediaa ja salaliittoteorioita, Google kertoo mielellään kaiken – senkin mitä lääkärit eivät. Juttelu Googlen kanssa tuntuu toisinaan siltä, kuin keskustelisi itse paholaisen kanssa: oikeita vastauksia saa ehkä, mutta vain kysymällä oikeita kysymyksiä. Luottaa saa, jos uskaltaa.
Wikipedia puolestaan muistuttaa sitä ärsyttävää hikipinkoa, joka jatkuvasti vakuuttaa nippelitiedoillaan ja siteeraa lähteitä uskottavalla karismaattisuudella. Tarkemmin kyseltäessä ei kuitenkaan osaa osoittaa syvällistä ymmärrystä, vaan kompensoi heittämällä ilmoille lisää nappulatriviaa ja keksii loput päästään. Lähteiden tarkistaminen ei kannata, siitä tulee vain kaikille paha mieli ja hikipingon pätevyyden kupla särkyy.
Nykyajan vapaat tiedonlähteet ovat petollisia. Internet tarjoaa valtaisan määrän luettavaa, mutta se ei millään tavalla kerro, mikä on luotettavaa – ja se onkin koko homman pointti. Tällä tavoin jokainen on vapaa päättämään, mitä mediaa seuraa ja millaisia vaikutteita maailmankuvaansa ottaa, seurasi siitä sitten mitä tahansa. Ongelmia syntyy, kun kriittisen lukutaidon ja skeptisyyden tilalla on vaikuteherkkyys ja alttius fanatisoitumiselle. Luonnonvalinta ei ehkä enää päde ihmiseen, mutta tietolähteiden maailmassa on muodostunut tälle omintakeinen, joskin hieman armeliaampi vastine: informaationvalinta. Uskoa saa mitä haluaa, mutta jos jotain menee pieleen, vastuu on itsellä.
Tohtori Internetin vastaanotto pitää sisällään kuitenkin myös hyviä puolia. Internet on ihmiskunnan kollektiivisen älykkyyden ja typeryyden kruununjalokivi: vaikka se ei olekaan aina kirkkain jalokivi, se on vienyt meitä ennenäkemättömällä vauhdilla kehityksessä eteenpäin.
Kansanterveyden kannalta ajateltuna muutokset ovat olleet pääosin tervetulleita: terveydellisen yleistiedon ja tieteellisen tiedon helppo saatavuus lisäävät kiinnostusta omaa terveyttä kohtaan ja vertaistukiverkostojen löytyminen on helpompaa kuin koskaan aikaisemmin. Hoitojen laatu on parantunut, tieto on lisääntynyt ja ammattilaisten osaaminen syventynyt. Opiskelumotivaatiokin on saanut yllättävää lisäpotkua: hyvin asioihin perehtynyt potilas kirittää mainiosti opiskelijan ja ammattilaisen oman osaamisen kehittämistä ja tuo toisinaan ammatin harjoittamiseen sitä paljon kaivattua nöyryyttä.
Sekä potilaan että erityisesti lääkärin on kuitenkin tärkeää oivaltaa, ettei läheskään kaikki mene, kuten kirjoissa tai internetissä kirjoitetaan: ne sisältävät monesti vain jäävuoren huipun. Lääkärin hyöty potilaalle tulee säntillisestä perehtyneisyydestä ja vankasta kliinisestä kokemuksesta, mutta vastaanoton neuvottelupöytään ei kuitenkaan tuoda pelkästään lääkärin omia tietoja ja kokemuksia. Parhaimmillaan mukana on koko ammattikunnan kollektiivinen pätevyys: kirjaviisautta, kokemusta, onnistumisia ja epäonnistumisista opittua vuosisatojen ajalta. Peli menetetään helposti, kun potilas kieltäytyy antamasta näille lähtökohdille arvoa, mutta vielä helpommin, kun lääkäri kieltäytyy näkemästä potilaan yksilöllisyyttä loputtomien tilastojen läpi tai aliarvioi tämän älykkyyttä omansa rinnalla.
Tietysti on aina olemassa mahdollisuus, että lääkärin tieto on virheellistä, mutta taustat huomioon ottaen todennäköisyys on häviävän pieni. Virheellisestä tiedosta ja hoitovirheistä on kuitenkin tällöin aina ammattilainen ja toisinaan jopa ammattikunta vastuussa. Eettinen ja juridinen vastuu ovat jo itsessään voimakkaita motivaattoreita oikean tiedon ja toimivien hoitomenetelmien tarjoamiselle ja niiden kehittämiselle, mutta tärkeimpänä pohjalla on kuitenkin aito auttamisen ja siinä onnistumisen halu.
Eri mieltä kuitenkin saa ja pitääkin olla. Ajat, jolloin lääkäri vei ja potilas vikisi, ovat jo syystäkin kaukana takanapäin. Kunhan keskustelun sävy pysyy siviilinä, älyllinen haaste saa väsyneimmänkin valkotakin skarppaamaan. Vastaanottokin sujuu usein jouhevammin, kun potilaalla on luotettavista lähteistä etukäteen hankittu tietämys asiastaan ja lääkäri osaa suhtautua tilanteeseen myötämielisesti. Keskinäisen arvostuksen lisäksi molempien nöyrä asenne mittaamattoman tietovuoren edessä osoittaa henkistä kypsyyttä ja onkin onnistuneen vastaanoton perusedellytys: tällöin kumpikaan ei erehdy kiipeämään vuorenrinnettä yksinään ja turvallisin reitti huipun suuntaan löydetään varmemmin.
Saku Pelttari
Kirjoittaja on lääketieteen kandidaatti Tampereelta. Virallista lääketieteen opiskelua kolme vuotta takana – epävirallista vähintään elämän verran edessä.
Lue myös:
Moni käy tohtori Googlen juttusilla ennen lääkäriin menoa
Netistä ei ole omalääkäriksi
