Se olisi ollut väistämätöntä ilman operaatiota: kureutunut nivustyrä oli leikattava mahdollisimman kiireellisesti, vaikka potilas olisi ollut tiettömien taipaleiden päässä. Tohtori Konrad ReijoWaara (1853–1936) ymmärsi sen heti, kun hevosmies kärryineen ilmaantui hakemaan häntä erästä torpan miestä katsomaan. Hän riensi kiireesti sairaan luokse, vaikka joutui taittamaan loppumatkan jalan nilkkoihin saakka ylettyvässä savessa. Tuntikausia kestäneen matkanteon jälkeen hän suoritti operaation ja otti vastaan lähistöltä lääkäriä tapaamaan saapuneita ihmisiä ennen kuin lopen uupuneena lähti paluumatkalle. Kotona häntä odotti vielä joukko sairaita, jotka hän hoiti ennen kuin pääsi levolle.
Sain äskettäin luettua Pertti Mustajoen kirjoittaman erinomaisen Konrad ReijoWaaran elämänkerran. ReijoWaara työskenteli ensin tehtaanlääkärinä Kymissä sekä myöhemmin piirilääkärinä Haapajärvellä, Oulussa ja Helsingissä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Nykypäivän lääkärin näkökulmasta olosuhteet olivat vähintäänkin haastavat: pitkäaikaissairauksiin ei ollut tarjolla tehokkaita hoitoja ja erilaiset kulkutaudit, kuten tulirokko, tappoivat erityisesti lapsia. Välillä ReijoWaara tuntuu lähes asuneen reessä tai hevoskärryissä. Potilaita käytiin tapaamassa pitkien etäisyyksien päässä ja matkanteko oli hidasta. Lääkäri ja hänen perheensä eivät tuohonkaan aikaan olleet suojassa sairauksilta. ReijoWaaran kolmesta lapsesta kaksi kuoli nuorina.
1800-luvun lopulla lapsikuolleisuus oli Suomessa suurin piirtein samalla tasolla kuin nykyisin Afganistanissa ja Somaliassa. Tuberkuloosi tappoi kolmekymppisiä ja viisikymmentä vuotta täyttänyt oli jo vanhus. Tästä huolimatta lääketiede ei ollut täysin voimaton. Epidemioita pystyttiin rajaamaan erilaisilla toimenpiteillä. Esimerkiksi vuoden 1884 koleraepidemia pystyttiin pysäyttämään. Isorokkoa vastaan oli keksitty tehokas rokote. Myös kirurgia oli kehittynyt sen verran, että esimerkiksi tyriä pystyttiin leikkaan. Antibiootteja ei vielä ollut käytössä ja monet nykypäivänä parannettavissa olevat tarttuvat sairaudet olivat hengenvaarallisia.
Monet Korad ReijoWaaran ajatukset olivat aikaansa edellä. Hän pyrki antamaan ihmisille ja yhteisöille keinoja parantaa omaa terveyttään huomioiden paikalliset olosuhteet. Nykyisin terveystiede tuntee tämän ajatuksen nimellä voimaannuttaminen. Osana tätä työtä oli lääketieteen sanaston kääntäminen suomeksi yhdessä Duodecim-seuran kanssa. ReijoWaara käytti paljon aikaa paikallisiin olosuhteisiin tutustumiseen ja esitti parannusehdotuksia moniin käytännön asioihin.
Kirjan luettuani huomasin, että vaikka lääketieteellä ja yhteiskunnalla yleisemminkin edelleen riittää työsarkaa sairauksien kitkemisessä, paljon on jo saavutettu. Suomessa kulkutaudit eivät enää vie hautaan joukoittain lapsia. Moniin pitkäaikaissairauksiin on tarjolla oireitta helpottavia tai taudin etenemistä hidastavia lääkehoitoja. Rokotteet tarjoavat suojaa ennen niin tuhoisilta kulkutautiepidemioilta ja parantunut hygienia ja ravitsemustaso ovat tehneet nykylääkärille vieraiksi monia ReijoWaaralle tuttuja sairauksia. Uudet haasteet ovat osittain korvanneet vanhat, mutta pitkäjänteisellä työllä voidaan niidenkin hoidossa saavuttaa tuloksia. Olen ilolla havainnut, että tänäkin päivänä terveydenhuoltoalalta löytyy asiastaan innostuneita, osaavia ammattilaisia, jotka ovat valmiit jatkamaan ReijoWaaran ja muiden uutterien pioneerien työtä.
Aleksi Varinen
Kirjoittaja on yleislääketieteeseen erikoistuva lääkäri.
