Terveydenhuoltomme tilasta ja tulevaisuudesta käytävässä keskustelussa esitetään usein, että terveydenhuoltoa ei saa yksityistää, koska terveys ei ole kauppatavaraa. Samaan hengenvetoon esitetään, että terveydenhuoltoon käyttämämme verovarat eivät saa päätyä ulkomaalaisten pääomasijoittajien voittojen kasvattamiseen.
Kumpikaan väittämä ei pidä paikkaansa. Terveys on kauppatavaraa, ja osa kaupankäynnin voitoista päätyy pääomasijoittajille niin kauan kun meillä on pääomasijoittajia yritysten omistajina. Yksityiset yritykset puolestaan ovat väistämättä läsnä terveydenhuoltomme kaikilla tasoilla, halusimme tai emme.
Terveydenhuoltoon tarvitaan tiloja, välineitä ja henkilökuntaa. Yksityiset yritykset rakentavat verorahoilla kustannetut sairaalat ja terveyskeskukset. Ja yksityiset yritykset tuottavat niiden rakentamiseen tarvittavat raaka-aineet, materiaalit ja koneet. Ne myös tuottavat sairaaloihin ja terveyskeskuksiin sähkön, veden, lämmön, ilmastoinnin, tietojärjestelmät, tekstiilit, elintarvikkeet jne. (Monet kunnalliset vesi- ja sähkölaitoksetkin ovat nykyään voittoa tavoittelevia liikelaitoksia.) Yksityiset yritykset tuottavat sairaaloihin ja terveyskeskuksiin myös niissä käytettävät laitteet, välineet, varusteet ja lääkkeet. Monet näitä tuotteita ja palveluja tarjoavista toimijoista on ulkomaisten pääomasijoittajien omistuksessa ja osa yrityksille maksetuista veroeuroista päätyy ulkomaisille emoyhtiöille.
Oikeastaan ainoa terveydenhuoltomme toiminta, joka tapahtuu lähes kokonaan ilman yksityisiä yrityksiä, on henkilökunnan palkkojen maksu. Tällöinkin palvelujen tuottajat, eli hoitajat, lääkärit ja muu henkilökunta, pyrkivät yksityiseen voitontavoitteluun; he pyrkivät saamaan mahdollisimman vähillä työtunneilla mahdollisimman paljon palkkaa, kuten saamme aina palkkaneuvottelujen aikaan todeta.
Väittämä, että terveys ei ole, eikä saa olla suomalaisessa terveydenhuollossa kauppatavaraa, ei siis päde. Terveys on kaupankäynnin kohteena aivan samoin kuin jokapäiväinen ravintomme. Kuitenkin ravinnon saanti on hengissä ja terveenä säilymisemme kannalta monin verroin tärkeämpää kuin terveydenhuoltopalvelujen saatavuus. Miksi emme siis pidä ongelmallisena sitä, että ravinnon tuottajat, jalostajat, valmistajat ja jakelijat ovat kautta koko tuotantoketjun yksityisiä toimijoita? Onko kukaan paheksunut sitä, että kunnan keskuskeittiöön hankitaan kansainvälisten elintarvikejättien tuottamia raaka-aineita, jolloin osa veroeuroistamme päätyy väistämättä ulkomaalaisten yritysten voittojen kasvattamiseen?
Näyttää siltä, että ongelman ydin ei olekaan siinä, voivatko yksityiset yritykset toimia terveydenhuollossa, vaan siinä, kuka maksaa terveydenhuollon henkilökunnan palkan ja siis kontrolloi työntekijöitä. Suomessa kunnilla on käytännössä monopoliasema terveydenhuoltopalvelujen tuottamiseen. Tämä monopoli on pitänyt huolen siitä, että Suomessa terveydenhuoltohenkilökunnan palkkataso on eurooppalaisittain alhainen. Henkilökunnan matala palkkataso onkin ainoa syy suomalaisen terveydenhuoltojärjestelmän näennäiseen taloudelliseen tehokkuuteen, koska terveydenhuollon kuluista 70 % on palkkakuluja.
Liekö kuntien monopoli syynä myös siihen, että terveyskeskuksiin on vaikea löytää lääkäreitä ja että 20 000 suomalaista sairaanhoitajaa on vaihtanut alaa ja joudumme etsimään uusia hoitajia Suomeen Filippiinejä myöten?
Raimo Puustinen
Kirjoittaja on tamperelainen yleislääketieteen erikoislääkäri. Hänellä on kolmenkymmenen vuoden kokemus yleislääkärin vastaanottotyöstä.
