”Yleensäkin perhelääkäri oli elämän keskeisimpiä hahmoja, mutta hänet raivattiin tieltä. Perhelääkäri on se hahmo jota ilman perhe ei voi kehittyvässä yhteiskunnassa tulla toimeen. Perhelääkärin puoleen kehtaa kääntyä minkä tahansa joutavan vaivan vuoksi, sellaisen jota ei viitsi lähteä hoitamaan poliklinikalle, jossa on otettava numerolappu ja jonotettava ja jossa käsitellään yhdeksänkin potilasta tunnissa. Mutta vaimonkin löytäminen on nykyään helpompaa kuin meidän aikanamme tavata lääkäri, joka olisi valmis keskittymään kuinka pitkäksi aikaa tahansa yhteen ainoaan potilaaseen ja joka käsittäisi tämän kokonaisuutena, tämän ainoastaan.”
”Mutta paljonko noita perhelääkäreitä tarvittaisiin? Sellainenhan olisi mahdotonta meidän yleisessä ja ilmaisessa hoitojärjestelmässämme.”
”Sydämellisestä vastaanotosta potilas maksaisi vaikka mitä, hän ei vain tiedä kenen luo mennä: aikatauluja ja käsittelynormeja kaikkialla, seuraava olkaa hyvä! Ja mitä varten ihmiset käyvät siellä – hakemassa todistuksia, lomapapereita, lääkärinlausuntoja, ja lääkärin tehtävänä on paljastaa heidät. Potilas ja lääkäri ovat kuin vihollisia – onko se muka lääketiedettä?”
”Heidän palkkansa juoksee, mitäpä suotta huolehtimaan? Mutta jos rahat tulisivat potilailta eikä yksikään potilas menisi heidän luokseen – kyllä tulisi liikettä. Tavalla tai toisella, lääkärin täytyy olla riippuvainen potilaisiin tekemästään vaikutuksesta. Suosiostaan. Mutta meillä hän ei ole riippuvainen niistä.”
Ei, tätä keskustelua ei käyty tämän syksyn sote-eksyneessä Suomessa, vaan 1960-luvun Neuvostoliitossa. Alexander Solženitsynin kuvaus neuvostojärjestelmän terveydenhuollosta (Syöpäosasto, Tammi 1970) kiellettiin Neuvostoliitossa muun muassa siksi, että eräs kirjan lääkäreistä ”piti sitkeästi kiinni oikeudestaan harjoittaa yksityistä lääkärin praktiikkaa vaikka se kaikkialla yhä ankarammin kiellettiin yksityisyritteliäisyytenä ja henkilökohtaisen rikastumisen lähteenä, työhön lukeutumattomana toimintana, joka alituiseen joka askeleella synnytti porvarillisuutta.”
Solženitsynin kirjoitukset eivät muuttaneet järjestelmää, mutta hän joutui niiden vuoksi epäsuosioon ja hänet karkotettiin lopulta maasta.
”Voi, voi Dontsova huokasi väsyneesti. Ikään kuin heidän yksityiskeskustelunsa olisi voinut muuttaa tai parantaa jotakin asioiden valtavassa menossa!”
Raimo Puustinen
Kirjoittaja on tamperelainen yleislääketieteen erikoislääkäri, joka hämmästelee tällä palstalla terveydenhuollon ilmiöitä.
