Terveydenhoidon erikoistuessa alkaa olla aloja, joissa lääkäri ei enää kohtaa kuolevia eikä syntyviä ihmisiä. Ja kuitenkin syntymä ja kuolema ovat tapahtumia, joissa lääkärin osaamista ja myötäelämistä tarvitaan erityisen paljon.
Poissa ovat pienet, jopa kuntakohtaiset synnytysyksiköt, viimeiset taisivat olla Lapin terveyskeskukset, joissa synnyttäminen tapahtui kätilön ja yleislääkärin valvonnassa. Kohta ei synnytetä edes aluesairaaloissa, vaan synnytykset keskittyvät suuriin keskus- ja yliopistosairaaloihin. Vaikka monet paheksuvat synnytysten keskittämistä, on siinä kuitenkin sellainen vinha etu, että ongelmien sattuessa on apu lähellä. Paikalle saadaan lastenlääkäri, synnytyslääkäri, anestesialääkäri ja tehohoitolääkäri jos synnytyksessä ilmenee ongelmia. Synnytysvauriot vähenevät. Ehkä synnyttäjien elämänlaatu suurissa laitoksissa ei ole ihan samaa luokkaa kuin pienissä, sievissä yksiköissä, mutta terveeksi kasvava lapsi on tästä pienestä vaivasta suuri palkinto, etenkin jos vertailukohtana on neurologisen synnytysvamman saanut lapsi, jossa synnytyskomplikaation jäljet näkyvät koko hänen elämänsä ajan, joka päivä. Toki on niinkin, että noita vaurioita ei voida kokonaan välttää vaikka olisi kuinka iso ja toimiva synnytyssairaala.
Mutta myös elämän toinen pää, kuolema, on yhä useammalle lääkärille vieras tapahtuma. Kuinka paljon kuoleva ja hänen omaisensa tarvitsevatkaan lääkäriä rinnalla kulkijaksi! Omalla erikoisalallani sisätaudeissa olen kohdannut ja hoitanut monta kuolevaa ihmistä ja heidän omaisiaan. Jokainen kuoleminen on erilainen ja omaisten suhtautumien vaihtelee suuresti. Yleisen sisätautiosaston potilaat ovat järjestään iäkästä väkeä ja monet tulevat sairaalaan kuolemaan. Jos kuoleva potilas on naimisissa ja avioliitto on kestänyt 40, 50 tai 60 vuotta, ei puolisoiden ole kovin vaikea oivaltaa mistä on kyse, kun toisen tila alkaa heiketä. Lääkärille edessä olevasta kuolemasta puhuminen on aina tuskallista, mutta juuri iäkkäät avioparit ovat elämänsä kyllästämiä, kokeneita ja he ymmärtävät usein, milloin on aika erota toisistaan.
Muiden omaisten tilanne on paljon vaikeampi. Muistissani on useita kuolevien potilaiden lapsia, joiden on ollut hyvin vaikea ymmärtää, että isä tai äiti on kohta kulkenut tiensä loppuun. Siinä ei useinkaan auta sanoa, että ihmisen luonnollinen elinikä rajoittuu viimeistään jonnekin 90 ikävuoden tienoille. Ja onhan se surullista, kun koko ikänsä virkeänä ollut isä tai äiti saa sydän- tai aivoinfarktin ja joutuu äkkiä ja pysyvästi vuoteen omaksi ja muuttuu kuin silmissä avuttomaksi ja raihnaiseksi ihmiseksi. Miksi lääkäri ei tee mitään? Miksi lääkäri ei auta isää? Onko lääkäri varma - eikö vielä tarvittaisi tietokonekuvaus tai jotain muuta, parempaa lääkettä?
Muistiini on elävästi jäänyt vastaanottopäivä muutama vuosi sitten, jossa ensin tuli vastaanotolle nuori perhe 8 kuukauden ikäisine lapsineen. Lapsella oli korvatulehdus ja asia hoitui lääkkein. Seuraava potilas oli 80-vuotias herrasmies, jolla taisi olla virtsavaivoja. Tuolloin ajattelin millainen suunnaton etuoikeus minulla on: saan seurata ihmisen elinkaarta vastasyntyneestä vanhuuteen ja aina kuolemaan asti. Tuo ajatus ja sen päivän kokemukset ovat antaneet pontta myös arjen uupumista vastaan taistellessani. Etuoikeushan se on, että saa olla elämänteatterin eturivissä ja välillä käväistä näyttämölläkin.
Tuo vastaanotto toi myös silmieni eteen eräänlaiseen skaalan. Se alkaa sylivauvasta ja päättyy vanhuuteen - sama ihmiselämä ja siihen kuuluvat vaiheet: kasvu, koulutus, työ, oma perhe, vanhempien kuolema, lasten itsenäistyminen, ja lopuksi tietenkin lääkärin oma vanhuus ja kuolema. Miten harmoninen ja kaunis kaari siitä muodostuukaan.
Robert Paul
Kirjoittaja on turkulainen dosentti ja sisätautien erikoislääkäri.
