– Olen unohtanut miksi teen työtäni, ajattelin viime keväänä kuunnellessani sairaalapastorin puhetta. Minua hävetti. Tunsin, että en enää tiennyt, miksi olen töissä ja että olen auttamassa muita. Olinko unohtanut kohdata potilaan kiireeseen, lääketieteeseen, arkipäiväisiin asioihin?
Sairaalapastorin mielestä me lääkärit emme aina muista, että jokaisella hoitamallamme ihmisellä on oma tarinansa. Ja vaikka hän ei jakaisi tarinaansa meidän kanssamme – kuten ei tarvitsekaan – se vaikuttaa taustalla aivan kaikkeen, mikä liittyy potilaan hoitoon ja päätöksiin. Jos me emme muista, että jokaisella on syynsä tai emme niistä kiinnostu, emme voi koskaan kohdata ketään. Toisin sanoen, jos me muistaisimme paremmin potilaan tarinan, ymmärtäisimme myös kunnioittaa hänen päätöksiään. Tämä voisi viedä meidät useammin sinne mihin pyrimme eli auttamiseen.
Sairaalapastori oli tehnyt uransa lähestulkoon ainoastaan naisten- ja lastensairaaloissa. Perheitä hoitaessa tarina on tavallaan pakostakin läsnä. Puhuessaan raskaudenkeskeytyspotilaiden tai lapsensa menettäneiden ihmisten kohtaamisesta, hän muistutti, ettemme koskaan saisi tuomita potilasta tämän ratkaisuista, sillä ne eivät ole helppoja vaikka siltä näyttäisivätkin. Työ synnytyssairaalassa on hyvin erilaista kuin monessa muussa hoitolaitoksessa. Siinä missä muissa sairaaloissa kuolema voi olla helpotus, se on synnytyssairaalassa suurin tragedia mitä voi kuvitella. Ei sillä, että kuolema olisi missään tilanteessa helppoa omaisille.
Joka kerta kohdatessaan traagisia ja traumaattisia asioita ja yrittäessään tukea potilaita tai heidän omaisiaan, sitä tuntee itsensä riittämättömäksi. Tai oikeastaan: aina riittämättömäksi, mutta joskus myös syylliseksi, tunkeilevaksi. Miksi minä olen todistamassa tätä, näin intiimiä hetkeä? Miksi, jos en osannut auttaa? Miksi minun elämäni menee aivan hyvin, kun muilla on lohdutonta? Onko tässä jokin minun syytäni, olisiko joku osannut auttaa paremmin. Ja mikä pahinta, olisiko potilas hengissä ilman minua?
Miksi lääkärinä sitten kokee tällaista henkiin jääneen syyllisyyttä, vaikka kyseessä ei olekaan henkilökohtainen draama? Siksi, että kyllä siinä on monesti hyvin henkilökohtaisesti mukana, seisoo jalat yhtä lailla suossa kuin potilaat tai omaiset. Koska vaikka etäisyyttä pitää ottaa, silti työtä pitää tehdä sydämellä. Ja jos näin tekee, onkin helposti mukana liika. Raja on häilyvä ja usein akuutilla hetkellä tavoittamattomissa. Sairaalapastori sanoi lohduttaneensa monia lääkäreitä sanomalla: ”Teidän hoitamillanne potilailla on omat kohtalonsa, teillä omanne.”
Ongelma tuntuu siis olevan, ettei joko osaa mennä tarpeeksi mukaan potilaan tarinaan tai sitten ei osaa pysyä sieltä riittävästi poissa. Meillä lääkäreillä ei automaattisesti ole työnohjausta, mitä jaksan aina ihmetellä. Kyllä mekin tunnemme, koska me osallistumme. Ja kyllä lääkärikin saa itkeä ja pahalta saa tuntua, mutta ei potilaan edessä Joudumme siis väistämättä patoamaan sisällemme raskaita hetkiä.
Luulen, että meistä voisi tulla hitusen parempia lääkäreitä, jos saisimme käydä vaikeita tilanteita läpi myöhemmin. Ehkä oppisimme auttamaan ja jaksamaan paremmin. Kiukun, kireyden ja äreyden taustalla on usein työhön liittyvää jaksamattomuutta ja tiedostamattomia kipuiluja. Emme vain tiedosta niitä, koska opimme ajattelemaan, että tällaistahan lääkärin työ on: ihmisten kohtaamista, raskaita päätöksiä, vastuuta.
Koin viime keväänä ehkä hienoimman hetkeni lääkärin työssä. Vastaanotolleni tuli vanha rouva. Koska minulla sattui olemaan aikaa, juttelin potilaan kanssa normaalia pidempään. Yhtäkkiä tämä vanha nainen painoi päänsä alas ja alkoi kertoa elämänsä suurinta tragediaa raskauksista, keskenmenoista, vammaisista lapsistaan ja siitä että lopulta hän oli keskeyttänyt viimeisen raskautensa. Hiljaisella äänellä käsiinsä katsoen hän sanoi, että ei ole kenellekään voinut tätä koskaan kertoa, koska se oli niin suuri häpeä. Hän ei olisi enää kestänyt, jos olisi saanut vielä yhden vammaisen lapsen tai menettänyt lapsen. Pian rouvan mieskin oli kuollut, ja nainen oli selviytynyt elämästä, vammaisten lasten ja omakotitalon hoidosta yksin. Ja nyt oli tullut syöpä, kuinka hänen lastensa käy?
Mietin, että mitä minä nyt sanoisin. Eihän minulla ollut sanoja. Mutta ehkä ei tarvinnutkaan. Olin ehkä osannut jo sanoa jotain oikein tai olla kerrankin hiljaa, jos olin neljäänkymmeneen vuoteen ensimmäinen, joka kuulee tarinan. Mietin silloin, että kyllä tämä työ on mieletöntä, vaikka en häntä voinut mitenkään auttaa. Eikä sillä ollut mitään tekemistä lääketieteen kanssa.
Tai ehkä voisi seuraavalla kerralla sanoa sairaalapastorin sanoja vapaasti lainaten: ”Kannattaa muistaa, että vaikeinkin hetki on selätettävissä, suru on tie eteenpäin. Meidän pitäisi muistaa, ettäelämä on lahja, siksi se pitäisi käyttää nyt. Säästämällä hukkaat sen.”
Maria Heliste
Kirjoittaja on lääketieteen lisensiaatti
Kirjoitus perustuu Lääkärilehden verkkosivuilla julkaistuun blogiin.
Lue myös:
Kannattaako kuolevaa kuljettaa?
Vallatonta vastuuta
Jos on kiva, voiko olla hyvä?
