Aloitetaanpa alusta.
Vuonna 1865 hyvä keisarimme Aleksanteri II antoi armollisella asetuksellaan meille kuntajärjestelmän. Kunnille annettiin joukko tehtäviä ja vastuita, joista ensimmäisenä oli kansakoululaitoksen rakentaminen talonpoikaista kansaamme sivistämään. Kuntien tehtävänä oli myös yleisen järjestyksen ylläpito ja köyhistä ja sairaista huolehtiminen. Tämä kaikki tuli tehdä kuntien keräämillä rahoilla. Rahat tulivat isänniltä, ja isännillä oli myös valta päättää niiden käytöstä.
Tuli kolme katovuotta, ja osa kansastamme kuoli nälkään. Monin seuduin keisarin asettamat velvoitteet jäivät täyttämättä, ja muuallakin vaatimusten toteuttaminen oli isäntien valistuneisuuden ja hyväntahtoisuuden varassa. Aina sitä ei ollut.
Kansakouluja rakennettiin, mutta terveydenhuollon kehittämistä ei pidetty erityisen tärkeänä. Kansa hoiti vaivojaan perinteisin keinoin ja kansanparantajien turvin. Miksi palkata kuntaan lääkäri tai kätilö? Hyvinhän pärjättiin ilmankin. Jos kuoltiin – ja paljon kuoltiin – se oli Jumalan tahto.
Ensimmäinen kunnanlääkäri saatiin Viitasaarelle vuonna 1881, kun valtionapuja lisättiin niin, että lääkärin palkkaaminen kuntaan alkoi tuntua kannattavalta. Vuosisadan vaihtuessa Suomessa oli kolmesataa lääkäriä, suurin osa Helsingissä ja muissa kaupungeissa, jos noita maaseudun kyläpahasia tohti kaupungeiksi kutsua.
Kasvava teollistuminen ja kaupankäynti synnytti paljon palkollisia. Vuonna 1903 He kokoontuivat Forssaan vaatimaan olojensa kohentamista. Vaadittiin muun muassa yleistä äänioikeutta ja työajan lyhentämistä kahdeksaan tuntiin. Kirjattiin myös, että tuli luoda ”Kaikkiin työntekijöihin sekä heidän asemassaan oleviin henkilöihin ulottuva kansanvakuutus, käsittäen, paitsi sairas- ja tapaturma-, myöskin vanhuus- ja ansiokyvyttömyys- sekä leskien ja orpolasten ynnä työttömyysvakuutuksen”. Tällaisista kaukaisella Saksanmaalla tehdyistä ratkaisuista kun oli kiirinyt huhuja Pohjolan perukoille saakka.
Yleisestä sairausvakuutuksesta riideltiin Suomessa pitkään. Ei ollut rahaa, sanottiin. Eikä Suomeen saatu sairausvakuutusta, kuten Ruotsissa, Saksassa ja monessa muussa maassa oli tehty. Ammattiliitot perustivat omia sairauskassojaan jäsentensä turvaksi. Muu työkansa maksoi sairauskulunsa omasta pussistaan tai olivat kuntien, siis isäntien, armeliaisuuden varassa. Kunnanlääkärit hoitivat kuntalaisia minkä kykenivät, siellä missä kunnanlääkäreitä oli. Monin paikoin ei ollut.
Suomi itsenäistyi, ja yhden kevään verran suomalaiset tappoivat toisiaan. Kesän korvilla tappaminen päättyi ja suomalaiset alkoivat rakentaa uutta kansakuntaa. Koululaitosta kehitettiin, mutta terveydenhuoltoa ei.
Vuonna 1920 vähälukuiset kunnanlääkärimme perustivat Suomen yleisen kunnanlääkäriyhdistyksen edistämään terveydenhuoltoamme, kun totesivat, että eihän tästä tule mitään. Samoihin aikoihin Tampereella lyhyeksi kasvanut lääkäri Ylppö palasi opintomatkoiltaan Saksasta ja ehdotti, että lapsia kannattaisi muuten hoitaa. Tämän lapsiaan hautaavat isännätkin ymmärsivät. Suomeen luotiin neuvolajärjestelmä.
Kului kaksikymmentä vuotta. Tuli taas sota, ja toinenkin. Niiden päättyessä maa oli amputoitu ja rutiköyhä. Toivuttiin, viljeltiin ja rakennettiin, mutta terveydenhuoltomme oli edelleen Euroopan takapajuisimpia.
Syntyi ajatus, että rakennetaan sairaaloita. Oli aika tuoda nykyaikaisen lääketieteen saavutukset kaiken kansan ulottuville.
Niin myös tehtiin. Aloitettiin Joensuusta, Tikkamäeltä, jonne pystytettiin ensimmäinen keskussairaala vuonna 1953. Rakennettiin lisää, ja suomalaiset pääsivät viimein nauttimaan nykyaikaisesta sairaanhoidosta.
Kalliiksihan se tuli, eikä se syrjäseutujen asukkaita lämmittänyt, kun ei ollut lääkäreitä, jotka olisivat salomailta potilaan sairaalaan lähettäneet. Eikä se potilaillekaan ilmaista ollut. Milläpä sitä köyhä sairaalamaksuja maksaisi. Kunnalta piti pyytää, muun köyhäinavun ohella.
Niinpä vuonna 1963 Suomeen päätettiin viimein luoda yleinen sairausvakuutus, yli puoli vuosisataa kestäneen poliittisen kiistelyn jälkeen ja lähes viimeisimpänä Euroopan maista.
Mutta maaseudulla - ja Suomi oli yhä suurta maaseutua - ei ollut edelleenkään riittävästi lääkäripalveluja. Suomen lääkäritiheys oli 1960-luvulla Euroopan alhaisimpia, erityisesti maan pohjoisissa osissa. Kunnanlääkärijärjestelmä oli tullut tiensä päähän
Isännät ja palkolliset päättivät viimeinkin tehdä asialle jotain, yksissä tuumin. Vuonna 1972 saimme Kansanterveyslain, jonka perustalta Suomeen rakennettiin kattava terveyskeskusverkosto. Samaan aikaan perustettiin kaksi uutta lääkärikoulua, Tampereelle ja Kuopioon. Kunnat velvoitettiin huolehtimaan järjestelmän toteutuksesta. Valtio antoi kunnille rahaa ja Lääkintöhallitus valvoi, että kunnat tekivät, mitä käskettiin.
1970-luvun lopulla Suomea pidettiin jo terveydenhuollon mallimaana, ja syystäkin. Suomi tarjosi kattavat, nykyaikaiset ja maksuttomat terveydenhuoltopalvelut kaikille kansalaisilleen varallisuudesta ja asuinpaikasta riippumatta.
Järjestelmää rakennettiin kaksikymmentä vuotta, kunnes vuonna 1992 kaikki muuttui. Valtio päätti alkaa jakaa rahaa kunnille ilman korvamerkintää terveydenhuoltoon. Samalla Lääkintöhallitus lakkautettiin, eikä kukaan enää valvonut kuntien tapaa hoitaa terveyspalvelujaan. Kunnat saivat käyttää varansa, miten parhaaksi katsoivat, eikä paikallinen terveyskeskus aina kuulunut siihen parhaaseen. Terveydenhuoltohan on kunnalle kulu, ja kuluista pitää säästää.
Samaan aikaan tuli historiamme pahin lama. Massatyöttömyys ajoi monet kunnat konkurssin partaalle ja kunnat lakkasivat panostamasta kaikkeen. Terveyskeskukset ajettiin säästöliekille.
Lama meni, talous elpyi ja Suomea kehitettiin jälleen. Mutta terveyskeskuksiin ei panostettu. Terveyskeskuslääkärit väsyivät, kyynistyivät ja lähtivät.
Kun terveyskeskusten jonot pahenivat, yritykset eivät halunneet työntekijöittensä odottavan viikkokausia terveyskeskuslääkärin vastaanotolle pääsyä. Ne alkoivat tarjota palkollisilleen yhä kattavimpia työterveyshuollon palveluja, jotta sairastuneet työntekijät saataisiin nopeammin takaisin tuottavaan työhön. Vakuutusyhtiöt alkoivat tarjota lapsiperheille terveysvakuutuksia, joiden turvin pääsi jonottamatta yksityiseen sairaanhoitoon. Yksityiset lääkäriasemat kasvoivat ja kehittyivät. Terveyskeskukset olivat edelleen kuntien varassa ja vallassa, ja moni kunta ei tehnyt terveyskeskukselleen mitään. Työttömät, eläkeläiset, syrjäytyneet ja köyhät lapsiperheet jäivät jonottamaan kurjistuviin terveyskeskuksiin.
Jotkut kunnat ovat hoitaneet terveyskeskuksensa hyvin, mutta liian monet eivät ole, ja tällä hetkellä Suomi on teollisuusmaiden epätasa-arvoisimpia terveydenhuoltopalvelujen saatavuuden suhteen. Suomessa köyhimmän ja varakkaimman kansanosan välinen terveyskuilu kasvaa. Eikä vain terveyskuilu, vaan myös elinajan odote.
On ehdotettu, että tilanteen korjaamiseksi terveyspalvelujen järjestäminen ja rahoitus tulee ottaa kunnilta kokonaan pois. Suomen on aika siirtyä eurooppalaiseen malliin, jossa palvelujen rahoitus hoidetaan yhdestä pussista, ja palvelut voi tuottaa jokainen, joka täyttää vaaditut kriteerit. Kansalaiset valitsevat heille parhaiten sopivat palvelujen tuottajat.
Mutta miksi tällainen ratkaisu on poliitikoillemme niin vaikeaa tehdä?
Suomalaisen yhteiskunnan perusyksikkö ei ole vapaa kansalainen vaan kunta. Kuntien valta päättää itsenäisesti asioistaan on kirjattu perustuslakiin. Näin poliittinen valta on sementoitu kuntiin, ja kansanedustajistamme neljä viidesosaa on kuntapoliitikkoja.
Jos terveydenhuolto otetaan pois kunnilta ja avataan kaikille tuottajille, ja kansalainen valitsee vapaasti palvelujen tuottajan, poliittinen valta heikkenee ja kansalaisen valta kasvaa. Tämä on politiikassa mahdoton ajatus, koska poliittista valtaa ei voi vapaaehtoisesti luovuttaa pois. Ei edes terveydenhuollossa.
Raimo Puustinen
Kirjoittaja on tamperelainen yleislääketieteen erikoislääkäri, joka hämmästelee tällä palstalla terveydenhuollon ilmiöitä.
Lue myös muita Raimo Puustisen kirjoituksia:
Potilaan kertomus ja lääkärin tulkinta
Dyskrasia, MBD, homoseksuaalisuus... diagnoosit tulevat ja menevät
Onko työni turhauttavaa
