Sotesekoilu. Millään muulla termillä ei voi kuvailla nykytilannetta. Lakipaperit pyörivät eduskunnassa kuin lapset karusellissa. Kunnat ovat sotea odotellessa jäädyttäneet paitsi investoinnit terveyskeskuksiin, myös järkensä. Jotkut keskussairaalat rakentavat lasisia palatseja potilaiden ja sairaalajohdon glooriaksi, toiset taas sulkevat osastoja yhtäällä ja avaavat toisaalla imaginääristen säästöjen toivossa. Maakunnista ei ole tietoakaan, mutta valmistelevissa organisaatioissa palkat juoksevat jo vauhdilla. Harmaita hiuksia on luvassa niin vastavalmistuneille lääkäreille, kokeneille kollegoille kuin sairaaloiden johdolle.
Teoriassa sote-uudistus on Suomen historian suurin julkisten palveluiden rahoituksen ja järjestämisvastuun uudelleenorganisointi. Keskustelu on typistynyt käytännössä siihen, voidaanko yksityiset hyväksyä mukaan tuottamaan palveluita julkisen rinnalla ja siihen, millä tavalla ja millä rahalla potilas saa valita palveluntarjoajansa. Näkökulma on ollut niin kapea, että silmälaputettu ravihevonenkin näkee maailman avarakatseisemmin. Valitettavasti sama putkinäköisyys vaivaa monia päätöksentekijöitä.
Muutamat sairaanhoitopiirit ovat päättäneet ottaa soten varalta niskalenkin työntekijöistään pakottamalla heidän valitsemaan yksityisen ja julkisen puolen välillä. Pelko siitä, että omat huippuosaajat antavat osan viikkopanoksestaan (usein vapaa-ajallaan) privaattisairaaloille ja vievät laskutettavia toimenpiteitä mukanaan on johtanut sivutoimilupien eväämiseen. Tästä suivaantuneena osa lääkäreistä on jo äänestänyt jaloillaan. Epäilemättä pinnan alla kuohuu paljon laaja-alaisempaa tyytymättömyyttä sairaalatyön korvaustasoa ja joustamattomuutta kohtaan. Jos sivutoimilupien kieltäminen yleistyy, huippuammattilaiset valunevat sairaalanmäeltä kuin vesi hanhen selästä.
Haasteita odottaa myös lääkäreiden työuran alkupäässä. Lääkäreiden koulutusmäärät ovat suurempia kuin koskaan ja ulkomailla lääketiedettä opiskelee jo noin tuhat suomalaista. Samaan aikaan erikoistumisen jonot ovat kasvaneet suosituimmilla aloilla vuosien mittaisiksi ja suurin osa pula-aloistakin alkaa saturoitumaan vauhdilla. Epäselvää on, minne Kurjavaaran perukoille kaikki valmistuvat kollegat tungetaan ja kuka heidät siellä kouluttaa. Etenkin, jos julkisen kokenein väki on poliittiseen sekoiluun kyllästyneenä purjehtinut privaattitoimijoiden satamiin.
Jättimäisen mullistuksen viivästyminen antoi julkiselle puolelle oivan mahdollisuuden kerätä levällään olevat suunnitelmansa, laittaa ne kuntoon ja kiriä samalla yksityisen ottama suunnitteluetumatka umpeen. Miten tämä armonaika sitten päätettiin käyttää hyväksi? Kieltämällä lääkäreiden sivutoimiluvat, lykkäämällä tarpeellisia investointeja ja sulkemalla toimivia erikoissairaanhoidon osastoja, koska budjetin leikkirahasarakkeesta loppuivat pennoset. Tätä on leikkisästi kutsuttu ”soteen valmistautumiseksi” ja tyrmistyneelle sivusta seuraajalle tulee olo, että valmistautumisella tarkoitetaan lähinnä oman kuopan kaivamista.
Onneksi julkisella puolella on nähty muutamia rohkaiseviakin esimerkkejä. Isojen sairaaloiden uudelleen brändätyt tekonivelkeskukset ja sydänsairaalat näyttävät oivaa esimerkkiä julkisen kilpailukyvystä, samalla kun yksityisten palveluidentarjoajien ja kuntien yhdessä omistamat paikallisia perusterveydenhuollon palveluita tuottavat yritykset ovat ennakkoluuloton ratkaisutapa terveyskeskusten haasteisiin. Näiden mallien onnistuminen edellyttää, että tarjolla on osaavaa ja motivoitunutta henkilökuntaa.
Nyt vauhdilla sotekuntoon organisaatioitaan sutivat sairaanhoitopiirit uhkaavat maalata itsensä nurkkaan karkottamalla huippuosaajat ja tekemällä tarpeettomia heikennyksiä palveluihin vain, koska sen ajatellaan olevan soten kannalta välttämätöntä. Nurkasta itsensä löytäville jää kaksi huonoa vaihtoehtoa. Maalin kuivumista voi jäädä odottelemaan ja antaa samalla kilpailijoille etumatkaa. Vaihtoehtona on lampsia läpi märän maalipinnan, sotkea kaikki paikat ja tehdä tyhjäksi aiemmin tehty työ.
Petja Orre
Kirjoittaja on pääkaupunkiseudun PerusTerveys-lääkäriasemien johtava lääkäri.
Teksti on julkaistu Lääkärilehden verkkosivuilla kommenttikirjoituksena.
