Opettelin tupakoimaan vaihto-oppilaana Italiassa, 22-vuotiaana lääketieteen kandidaattina. Kuinka hullua! Olin selvinnyt ilman imaisuakaan teinivuosieni ohitse, jo hyvän matkaa aikuisuutta kohti. Tiesin tupakan haitoista enemmän kuin keskiverto kaduntallaaja. Silti aloitin; sosiaalinen ympäristö teki minulle tepposet. Italiassa tuohon aikaan tupakoivat lähes kaikki sukupuoleen tai sosiaaliluokkaan katsomatta, jopa professorit luentosaleissa ja sairaalan käytävillä. Oli helpompi notkua muun porukan mukana rööki huulessa kuin ilman sitä.
Viime viikolla sain Helsingin Sanomista lukea, että Suomi on ensimmäisenä maana kirjannut lakiin tavoitteen tupakoinnin lopettamisesta kokonaan vuoteen 2030 mennessä – jo 14 vuoden kuluttua. Tupakointi on vähentynyt selvästi erityisesti nuorten keskuudessa, ja väheneminen näkyy jo sairaustilastoissakin. Joillakin asioilla siis todella on kansanterveydellistä merkitystä, ja niiden puolesta kannattaa taistella.
Taistelu tupakkaa vastaan on työlästä, ja potilaan tukeminen lopettamisessa tuntuu välillä ajanhukalta. Suurin osa tupakoijista haluaisi kuitenkin lopettaa, ja keskimäärin lopettamiseen tarvitaan kolmesta neljään yritystä. Muistan terveyskeskuslääkärinä tarjonneeni potilaalle tukea ja apua tupakoinnin lopettamiseen aivan liian harvoin. Ajattelin etukäteen vaivannäön turhaksi. Tämänhetkisten tilastojen valossa toimintatapani näyttäytyy nolottavan vääränä. Asioihin pystyy vaikuttamaan, ja pienistä puroista kasvaa iso joki.
Käypä hoito -suosituksessa ohjataan anestesialääkäreitä ”ponnekkaasti suosittelemaan” tupakoinnin lopettamista leikkausta edeltävästi. Sairaalassa aloitettu ja vähintään kuukauden kotona jatkuva vieroitus on todettu hyvin vaikuttavaksi. Velvollisuuden taakkani tällä saralla siis jatkuu, vaikka pääosin terveyskeskuksessa suoritettava kansanterveystyö onkin muilta osin jäänyt viime vuosina työssäni vähemmälle huomiolle.
Sosiaalinen media ja iltapäivälehdet ovat usein täynnä joutavaa turhuutta, ja harva uutinen jaksaa nykypäivänä erityisesti kiinnostaa tai koskettaa. Tällä viikolla törmäsin sattumalta harvinaisen puhuttelevaan videopätkään. Riki Sorsa on tehnyt Syöpäjärjestöjen kanssa koskettavan videon syöpäsairauksistaan. Tyylikkään, eleettömän ja vaikuttavan minuutin mittaisen puheenvuoron, jossa hän yhdistää pitkän tupakkahistoriansa sairastamiinsa kurkku- ja keuhkosyöpään. Harvoin julkisuuden henkilö tuo asiansa esille niin pyyteettömästi ja mitään vaatimatta. Tuskin koskaan tupakkavalistus voi olla tehokkaampaa.
Olen varmaankin tulossa vanhaksi, kun kovin monessa asiassa huomaan nähneeni huomattavaa kehitystä menneiden vuosien aikana. Ikäluokkani lapsuudessa oli ihan tavallista, että kotona sisällä poltettiin, ja jos ei sisällä, niin ainakin autossa. Eihän sitä kukaan kummeksunut. Nykypäivänä taloyhtiötämme kylpyhuoneen ilmastointikanavan kautta savustava naapuri on kiusallinen harvinaisuus, jolle on vaikeaa tehdä mitään. Olin hyvin ilahtunut lukiessani uutista uudesta lakiesityksestä, jossa taloyhtiö saisi mahdollisuuden hakea kieltoa parveke- ja ulkoaluetupakoinnille. Vaikka kotiamme vaivaava hajuhaitta tuskin häviäisi, niin suunta on kuitenkin oikea. Ajat muuttuvat ja me niiden mukana, onneksi.
Sorsa kysyi puhuttelevassa videossaan ”Lopetinko liian myöhään?” Se oli tyhjentävä kysymys, johon tuskin on oikeaa vastausta. Ei ollut tarpeen siihen enää lisätä itsestäänselvyyttä, ettei olisi koskaan pitänyt aloittaakaan. Elämän monimutkaista peliä pelataan niillä korteilla, jotka on jaettu. Minulle pelikorteista käteen jäi onneksi lääkärimies, joka inhoaa tupakkaa. Se oli riittävän tehokas apu onnistuneeseen tupakoinnin lopettamiseen. Mutta lopetinko liian myöhään?
Pauliina Paananen
Kirjoittaja on turkulainen anestesiologiaan erikoistuva lääkäri.
