Ensimmäisessä lääkärinpestissäni 1980-luvun lopulla Helsingin sosiaalilääkärin sijaisena näin syrjäytymisen koko kuvan, sen epäystävälliset kasvot. Nuoret illuusioni parantajankyvyistäni siirtyivät nopeasti realistiselle tasolle, mutta tunsin vahvasti sairauden läsnäolon.
James Watson, DNA:n rakenteen selvittänyt nobelisti, on julkisesti puoltanut syrjäytyneiden perimän emäsanalyysiä. Hän kertoi skitsofreenikkopoikansa olevan yksi Yhdysvaltain kodittomista, ja tämän kanssa elettyään ja lukemattomia tukitoimia turhaan yritettyään olevansa vakuuttunut siitä, että kyseessä on etenevä orgaaninen sairaus. Watson kysyi: kuinka moni kodittomista ja yhteiskunnan laitapuolen kulkijoista on itse asiassa potilas, jonka terveydentila ei suonut heille muuta kohtaloa? Hän totesi, että jos ymmärtäisimme perimän perusteella näiden ihmisten olevan sairaita, yhteiskunnan olisi helpompi osoittaa myötätuntoa heitä kohtaan. Ymmärrettäisiin, ettei syrjäytymisongelmaa voi ratkaista toteamalla: ryhdistäytykää, hyvät ihmiset, ottakaa itseänne niskasta kiinni.
On kiinnostava ajatus, että geenitieto lisäisi myötätuntoa. Analogiaa voi löytää myös klassisten periytyvien tautien piiristä. Pienessä pitäjässä nuoren parin perheeseen syntyi kaksi lasta, jotka molemmat kuolivat vaikeaan etenevään tuntemattomaan sairauteen pian syntymänsä jälkeen. Vaikka syy oli selkeän lääketieteellinen, kyläpiirissä perhe stigmatisoitui: lapset eivät hengissä säily heidän käsissään. Kun kymmenien vuosien jälkeen taudin geenivirhe selvisi, koko laaja suku huokaisi helpotuksesta. Geenitieto vapautti kalvavan omatunnon ikeestä: en olisi voinut tehdä mitään lapseni hyväksi. Perhe sai vastaanottaa suurta myötätuntoa.
Presidentti Niinistön työryhmän hyväätarkoittavat neuvot syrjäytymisen ehkäisemiseksi, ”Ihan tavallisia asioita”, kuumensivat blogistien sormet näppäimistöillä. Osa väestöstä kollektiivisesti loukkaantui kansan isien itsestäänselvyyksistä, kun taas niitä kulkijoita, jotka viettävät aikaansa Gaussin sillan varjoissa, raportti ei saavuttanut. Työryhmän kommentit vaikuttivat kumpuavan siitä huonosta omatunnosta, joka työssäkäyviä vanhempia ikuisesti vainoaa: olisi pitänyt antaa enemmän aikaa lapsille, kuopsuttaa mullasta matoja ja mennä sateessa ongelle. Samaan aikaan lehtien yleisönosastoissa tuotiin esiin katastrofaalisia tilanteita, joissa vanhemmat tekivät kaikkensa, mutta voivat vain voimattomina seurata jälkeläisensä syrjäytymiskierrettä. Nämä vanhemmat tietävät, että heidän lapsensa on sairas. Heille neuvot satujen lukemisesta tai tähtitaivaan ihmettelemisestä ovat pelkästään turhauttavia. Kuten eräs isä, joka oli toivonut valtiolta konkreettisia toimia mielenterveystyöhön, kirjoituksessaan mieleenpainuvasti totesi: ”Odotan innolla työryhmän seuraavaa raporttia, ”Ihan epätavallisia asioita”.
Hyväksyn auliisti vasta-argumentin, ettei sosiaalisia ongelmia voida suoraan medikalisoida, ja että ympäristötekijät usein kiihdyttävät kierrettä. Koska jokainen vaikeissa oloissa kasvanut ei kuitenkaan syrjäydy, ja moniongelmaisuus voi lähteä rakastavasta kodista, on todennäköistä että riskikäyrä tässäkin on gaussaalinen. Olemme jo hyväksyneet alkoholismin sairaudeksi – syrjäytyneisyys on sen sisarus. Biologisen taustan tuntemus konkretisoisi ongelmaa, syy ja ennaltaehkäisy kohdentuisi, ja joskus apujoukot olisivat lääkäreitä sosiaalityöntekijöiden sijasta. Joissain tapauksissa sairautta voitaisiin jopa hoitaa.
Anu Wartiovaara
Kirjoittaja on kliinisen molekyylilääketieteen Sigrid Juselius -professori. Hänen tutkimusryhmänsä kuuluu Ikääntymisen ja Mitokondriotautien FinMIT- huippuyksikköön.
