”Tavallisella vastaanotolla minulla käy potilaita, mutta neuvolassa asiakkaista.” Siinä vastaus, jonka otsikon kysymykseen saattaa saada, jos asiaa tiedustelisi ikäiseltäni ja näköiseltäni yleislääkäriltä. Termiin asiakas saattaa yhdistyä ajatus siitä, että asiakas on aina oikeassa. Ja lääkärin näkökulmasta tarkasteltuna asianlaita ei useinkaan näin ole. Toisaalta voisi kysyä, eikö hyvän myyjän ominaisuuksiin kuulukin juuri saada opastettua asiakas hankkimaan jotain sellaista, joka sopii hänen tarkoitukseensa ja vieläpä niin, että parhaimmillaan asiakas kokee tehneensä loistavan valinnan – ehkä jopa keksineensä itse jotain uutta.
Sanan potilas voi sitä vastoin ajatella korostavan lääkärin ja vastaanotolle hakeutuneen ihmisen aseman eroavaisuutta. Lääkärillä on useimmiten enemmän tietoa sairauksista ja siten tiedon suhteen auktoriteetti. Tosin välillä – etenkin harvinaisempien sairauksien kohdalla – potilas saattaa olla perehtyneempi juuri kyseiseen sairauteen kuin lääkäri. Lisäksi potilas toimii aina omien oireidensa parhaana asiantuntijana. Lääkärillä on vastaanottotilanteessa myös muunlaista valtaa. Hän vastaa vastaanoton rakenteesta ja voi siten esimerkiksi johdatella keskustelua aihepiireihin, jotka saattavat potilaasta tuntua kiusallisilta. Toisaalta epäsymmetria tiedon välillä ei välttämättä puolusta termin potilas käyttöä, sillä lähes kaikissa asiakassuhteissa toisella osapuolella – yleensä myyjällä tai palvelun tuottajalla – on aiheesta enemmän tietoa.
Lääkärin työtavat on perinteisesti jaettu vähintään kolmeen eri luokkaan. Autoritaarisessa tyylissä lääkäri ei ota potilasta juurikaan mukaan päätöksentekoon vaan päättelee itse, mikä potilaalle olisi parasta. Päätösten taustoja ei myöskään avata yksityiskohtaisesti. Tällaista työtapaa pidetään osin hieman vanhahtavana. Lääkäri voi myös toimia ikään kuin potilaan neuvonantajana. Tällöin hän suodattaa lääketieteellisen tiedon potilaalle soveliaaksi katsomallaan tavalla. Potilas saa kuitenkin itse viime kädessä tehdä päätöksen siitä, mikä hoitolinja valitaan. Tässä toimintatavassa on paljon hyvää, mutta lääkäri pystyy tietoa annostelemalla ja esitystavallaan vaikuttaa hyvin pitkälti siihen, mitä potilas tulee todennäköisesti päättämään. Täysin tasavertaisessa suhteessa potilaalla on käytössään sama tieto kuin lääkärillä ja hän tekee päätökset täysin itsenäisesti. Tämän mallin ongelma taas on lääketieteellisen tiedon usein melko hankala tulkittavuus, jonka vuoksi lääkäreiden koulutukseen kuluu vuosia.
Erilaiset työtavat eivät kuitenkaan ole muuttumattomia lääkärikohtaisia ominaisuuksia, vaan suurin osa lääkäreistä soveltaa vähintään useampaa erilaista työtapaa eri tilanteissa. Aivohalvausoireista akuutisti kärsivälle potilaalle harva alkaa esitellä tutkimustuloksia eri hoitotapojen eduista ja haitoista vaan kiireellisessä hoitotilanteessa lääkäri valitsee sen, minkä uskoo potilasta hyödyttävän eniten. Toisaalta pitkäaikaissairautta sairastava potilas saattaa olla jo niin perehtynyt erilaisiin hoitovaihtoehtoihin, ettei lääkärin ole edes järkevää yrittää vaikuttaa potilaan hoitovalintoihin.
Otsikon kysymykseen en osaa omalta kohdaltani sanoa yksiselitteistä vastausta. Yleensä olen puhunut potilaista, mutta tiedostan yhä selvemmin, miten tärkeää on ottaa ihminen itse mukaan hänen hoitoonsa sekä siihen liittyvään päätöksentekoon. Pelkän terminologian sijaan tärkeämpää onkin mielestäni kysyä mikä ihmiselle itselleen on tärkeää ja pyrkiä räätälöimään hoito sen mukaisesti. Jollekin se saattaa olla sydän- ja verisuonisairauksien mahdollisimman tehokas ennaltaehkäisy, kun taas toiselle se saattaa olla mahdollisimman pitkälle masennuksen lääkkeettömiä hoitovaihtoehtoja hyödyntävä lähestymistapa.
Aleksi Varinen
Kirjoittaja on yleislääketieteen erikoislääkäri
