Meidän upeassa tehoyhteiskunnassamme sote-uudistuksen ja hienojen sairaalahankkeiden keskellä törmään yhä useammin pieneen ihmispoloon, joka harhailee paikasta toiseen yrittäessään saada apua. Kyse on niin simppelistä asiasta kuin avuntarpeesta ja siitä, että muistaakseni meillä on järjestelmä, jonka tarkoitus on viime kädessä auttaa ihmisiä hädässä.
Tähän yksinkertaisuus sitten loppuukin. Kuka julkeaa olla niin itsekäs ja mennä vaivaamaan huippuunsa hiottua päivystysorganisaatiota oman vähäpätöisen vaivansa vuoksi. Saadakseen apua tuskaansa on pystyttävä todistamaan vedenpitävästi olevansa sairas. Mikään tunne tahi luulo siitä, että kaikki ei itsellä tai läheisellä ole hyvin, ei todellakaan ole riittävä. On esitettävä tiukkaa faktaa ja todistusaineistoa tiskiin. On osoitettava oman avunpyyntönsä tarpeellisuus.
Ennen päivystys oli se paikka, jonne saattoi hakeutua, jos otti pumpusta, vointi oli huono tai ei kokenut pärjäävänsä kotona. Nykyajan päivystykseen on ilmestynyt ovimiehiä, jotka tarkoin seulovat kenellä on oikeus astua tuohon pyhättöön sisään. Välillä kuulee huhupuheita kerrottavan, että joku olisi onnistunut läpäisemään tiukan seulan ja tavoittamaan lääkärin, mutta silloinkin vain kuullakseen, että hänen vaivansa ei varsinaisesti kuulu juuri tämän lääkärin hoidettavaksi.
Mihin on hävinnyt lääkäri, joka kuuntelee ja tutkii potilaansa kokonaisuutena? Mihin on hävinnyt se hoitaja, joka hoitaa potilasta, eikä keskity tietokoneeseen? On hohdokkaampaa klikkailla tietokoneelle oirelöydöksiä sen sijaan, että tarttuisi potilasta kädestä ja kuuntelisi mikä häntä todella vaivaa, ja luonnollisesti huippuunsa koulutettu erikoislääkäri ei voi paneutua potilaan ikävän sekavaan ja monialaiseen ongelmatiikkaan.
Miten käy niille potilaille, joiden sairaus ei noudatakaan juuri sitä ennalta sovittua reittiä. Entäpä jos sairastunut sattuu olemaan ujo ja vaatimaton tai hän omaa surkean ulosannin. Ehkäpä hän ei ole kykeneväinen vaatimaan itselleen hoitoa, vaan tyytyy jäämään kotiin. Kaikki eivät jaksa iskeä nyrkkiä raivokkaasti vastaanottoaulan tiskiin hoitoa vaatiessaan. Onko maailma tehty vain kovaäänisille ja raivokkaille ihmisille ja onko kyynärpäätekniikka se keino, jolla hoitoa saadaan.
Sairastuneen ja vammautuneen ihmisen tulee kyetä vakuuttamaan hoitavien tahojen lisäksi vakuutusyhtiöt ja erilaiset viranomaistahot. Kukaan normaalilla aivokapasiteetilla varustettu ihminen ei selviydy vakuutusyhtiön käsittelystä ilman ammattiapua. Ammattiapua tarvitaan menetetyn mielenterveyden lisäksi lakitekstien ja vakuutusyhtiön omien tulkintojen tulkinnassa. Ei riitä, että ihmisellä murenee terveys, vaan samalla menee elinkeino ja toimeentuloturva. Kuinka kukaan vakavasti sairastunut kykenee taistelemaan omien oikeuksiensa puolesta, kun samalla tulisi pystyä kuntoutumaan tai läpikäymään rankkoja hoitoja.
Elämme kovassa yhteiskunnassa, jossa viljellään kauniita visioita ja luodaan turvallisuuden tunnetta, mutta jossa tosiasiassa läheisistä välitetään päivä päivältä yhä vähemmän. Ei ole potilaan ongelma tai rooli pystyä vakuuttamaan meidät, jotka työskentelemme uutuuttaan kiiltelevien työpöytiemme takana vastaanotoilla tai sairaaloissa. Se on meidän tehtävämme. Sitä varten olemme tässä työssä ja sitä varten meidät on koulutettu.
Sari Hannukainen
Kirjoittaja on yksityissairaalassa työskentelevä anestesiologian ja tehohoidon erikoislääkäri.
Lue myös nämä Sari Hannukaisen kirjoitukset:
Virtuaalisesta kelkasta pudonnut
Se maailmankaikkeuden ärsyttävin potilas
Asenneantibioottia ei ole vielä keksitty
