Emeritusprofessori Amos Pasternack pohti äskettäin Helsingin Sanomien mielipidesivulla, pitäisikö lääkärin hoidon kohteena olevaa henkilöä kutsua asiakkaaksi vai potilaaksi. Kiinnostavaa on myös pohtia, millainen suhde potilaan ja lääkärin välillä on, eli millaisin rooliodotuksin vuorovaikutus tapahtuu.
Perinteistä potilas-lääkärisuhdetta on roolitettu esimerkiksi potilas-pappisuhteeksi: Silloin auktoriteetti jyrähtää ja potilas on kuulias kansalainen, mutta joskus hyvinkin tyytyväinen saamaansa kohteluun. Joskus asioita pohditaan yhteistyössä, mutta yhteistyö voi mennä myös yli äyräiden. Pahimmillaan diagnoosit jäävät tekemättä ja kohtaaminen jää mukavan, lämpimän jutustelun tasolle. Silloin voidaan puhua asiakkaan tai kuluttajan ja kumppanin tai insinöörin suhteesta.
Maailma ei ole enää niin yksinkertainen kuin ennen. Internet, blogit ja erilaiset kokemusasiantuntijat ovat nousemassa lääkäreiden ja lääketieteen rinnalle terveystiedon jakamisessa. Osa ihmisistä on menettänyt luottamuksensa tavallisiin lääkäreihin ja etsii sopivaa hoitotahoa jopa ulkomailta asti. Luomuajattelijat suhtautuvat nykyajan lääkkeisiin ja rokotuksiin epäillen ja etsivät innolla vaihtoehtoisia lähestymistapoja.
Äärimmilleen vietynä potilas on ahkera nettitiedon kerääjä, diagnoosin ehdottaja ja jopa asettaja, ja lääkäri lähinnä rento kumileimasin. Joskus sopivaa lääkäriä etsitään nettikeskustelujen ja blogien avulla, jolloin tulevan kohtaamisen käsikirjoitus on käytännössä etukäteen sovittu. Potilaiden miellyttäminen on viime mainitussa kohtaamisessa tapissaan. Silloin potilas on vastaavasti joko asiantuntija tai ”shoppailija”.
Tilanne on potilas-lääkärisuhteen näkökulmasta haastavin, kun potilaalla on diagnostiikan kannalta häilyviä ja käypähoito-logiikkaan huonosti istuvia oireita ja oirekokonaisuuksia. Ne houkuttelevat myös lääkärit potilaita kiinnostavan kokemuksellisen tiedon jakamiseen. Lääkäreiden omakohtaiset, yksittäiset case-studyt ja käytännön kokemuksesta siilottu tieto ajavat samalla näyttöön perustuvan lääketieteen rinnalle ja ohi. Potilas on tällöin toiveikas ”shoppailija” ja lääkäri joko yli-innokas erikoisliikkeen myyjä tai pahimmillaan hurmahenkinen helppoheikki.
Moninaisesti oireilevat potilaat ovat usein hankalassa elämäntilanteessa, ahdingossa, epätoivoisia, monesti kouluttautumattomia tai työttömiä, ja toimeentuloa on niukalti. Koulut ovat keskeytyneet, voimat eivät riitä työssä käyntiin tai työn hakuun ja potilaat eristäytyvät kotiinsa. On surullista katsoa, kun kaikkein vähäosaisimmat joutuvat hakemaan apua ja ymmärrystä oireisiinsa monen sadan kilometrin päässä olevan lääkärin vastaanotolta. Jo pelkät matkakulut vievät talouden pitkäksi aikaa kuralle.
Uudesta ilmiöstä ei ole kyse. 1800-luvulla lääkäreille oli melkeinpä kunnia-asia lanseerata uusi diagnoosi ja patenttihoito siihen, toihan se lääkärille mainetta ja mammonaa. Spinaalinen irritaatio ei vielä lyönyt läpi, mutta amerikkalaisen hermotohtori Beardin neurasthenia levisi nopeasti Suomeen saakka. Neurastenian oireet meille tutun kuuloisia: väsymystä, heikotusta, kehnoa oloa, kolotusta ja lukuisia muita kehollisia oireita. Kun erilaisia oireita oli kertynyt eräiden lähteiden mukaan jopa 80, neurasthenia kompastui lopulta mammuttitautiin. Sehän oli diagnosoitavissa melkein kaikilta.
Omalla opiskelupaikkakunnallani vaikutti aikoinaan fibromyalgiaan perehtynyt lääkäri, joka hoiti potilaitaan mm. pitkillä antibioottikuureilla. Hoitoja kummasteltiin, mutta kaikessa hiljaisuudessa hankalimmat oireilijat ohjattiin hänen hellään ja ymmärtävään huomaansa.
Jokin meidän tavallisten lääkärien lähestymistavassa mitätöi tämän vaativan ja oikeasti pulassa olevan potilasjoukon hädän ja ahdingon. Jokin toimintatavassamme pakottaa heidät hakemaan apua muualta. Tämän pitäisi olla peiliin katsomisen paikka kaikille lääkäreille. Moninaisesti oireilevaa pitäisi voida auttaa muutoinkin kuin pakottamalla hänet psykiatrin pakeille. Eikä psykiatreillakaan ole yleensä tarjota heille mitään muuta kuin lämmintä kättä.
Pelkkä potilaiden miellyttäminen ei kuitenkaan riitä. Yhdysvalloissa on tutkittu tulevan terveydentilan ja potilaan hoidostaan antamien arvioiden ja pisteytysten suhdetta. Tulokset olivat mielenkiintoisia. Mitä paremmat pisteet sairaala sai (eli mitä tyytyväisempiä potilaat olivat saamaansa hoitoon), sitä todennäköisempää oli osastohoitoon joutuminen lähitulevaisuudessa. Lisäksi myönteisimmän arvion antaneiden kuolleisuus lisääntyi seuraavan neljän vuoden seurannan aikana. Miellyttämällä emme siis pysty kohentamaan terveyttä ja potilaan kokonaistilannetta. Miellyttäminen lisää myös terveydenhuoltomenoja.
Muuttuvasta potilas-lääkärisuhteesta keskustellaan aivan liian vähän. Meidän pitää tiedostaa ja ymmärtää asiakkuuden muutos ja avun hakemisen uudet kanavat. Meidän pitää myös ymmärtää mihin uuden rinnakkaisen totuuden lääkärit perustavat diagnostiikkansa ja hoitonsa. Meidän pitää lisäksi kartoittaa, mikä heidän toiminnassaan vetoaa nykyajan potilaisiin. Se ei tarkoita, että rupeaisimme hoitamaan (ja miellyttämään) potilaitamme samalla tavalla. Mutta jos asiakkuus on oikeasti murroksessa, ehkä lääkäriydenkin tulisi olla.
Varmaa on ainakin se, että pappina emme enää pärjää, mutta hurmahenkiseksi helppoheikiksi emme halua tulla.
Jari Turunen
Kirjoittaja on kuntoutuslääkäri, joka on ollut kehittämässä lukuisia ammatillisen kuntoutuksen palveluja ja joka on kiinnostunut oirekuvien historiasta.
Julkaistu Lääkärilehden verkkosivuilla.
